1. Arvonnan/kilpailun järjestäjä
WSOY (Werner Söderström Osakeyhtiö)
Facebook tai Instagram ei sponsoroi, suosittele tai hallinnoi kampanjaa millään tavalla eikä arvonta liity mitenkään Facebookiin tai Instagramiin. Jokaisen osallistujan on vapautettava Facebook tai Instagram kaikesta vastuusta.
2. Osallistumisaika
Osallistumisaika kerrotaan arvonta-/kilpailujulkaisussa.
3. Oallistuminen
Arvonta-/kilpailujulkaisussa kerrotaan ohjeet osallistumiselle (esimerkiksi pyydetään kommentoimaan julkaisua). Osallistumiseksi sinun tulee asua Suomessa sekä hyväksyä säännöt. Osallistuminen voidaan evätä epäsopivan toiminnan vuoksi.
4. Arvonnan suorittaminen tai voittajan valitseminen ja voittajan julkistaminen
Voittajat arvotaan Facebookissa ja Instagramissa julkaisussa mainittuihin arvontakriteereihin perustuen. Yksi henkilö ei voi voittaa kahdessa eri kanavassa. Jos voitto osuu samalle henkilölle sekä Facebookissa että Instagramissa, arvotaan toinen voittaja. Osallistumisajan päättyminen ilmoitetaan aina arvonnan yhteydessä. Arvonta suoritetaan tämän jälkeen enintään 5 arkipäivän kuluessa ja voittajalle ilmoitetaan henkilökohtaisesti yksityisviestillä. Voittajien nimet kerrotaan myös julkaisun kommenttikentässä. Jos arvonnan voittajaan ei saada yhteyttä 5 päivään yhteydenotosta, palkinto arvotaan uudelleen.
Mikäli kyseessä on kilpailu, päätös voittajasta tehdään enintään 5 arkipäivän kuluessa kilpailun päättymisestä. Voittajalle ilmoitetaan henkilökohtaisesti yksityisviestillä. Voittajien nimet kerrotaan myös julkaisun kommenttikentässä. Jos voittajaan ei saada yhteyttä 5 päivään yhteydenotosta, valitaan uusi voittaja.
Järjestäjä ei vastaa toimittamisen esteistä ja voittaja vastaa voiton hyväksymisestä mahdollisesti aiheutuvista kuluista.
5. Palkinto
Palkinto ilmoitetaan arvonta-/kilpailujulkaisun yhteydessä. Palkintoa ei voida muuttaa rahaksi tai vaihtaa. WSOY ei vastaa osallistujien mahdollisista korvausvaatimuksista.
6. Sääntöjen muuttaminen
Pidätämme oikeuden sääntömuutoksiin ilman erillistä ilmoitusta. Muutoksista ilmoitetaan arvonta-/kilpailujulkaisun yhteydessä.
Oletko lukenut jo Beth O’LearynTörmäyskurssi-kirjan? Tässä ekstraluvut kirjaan! Lue miten tarina jatkuu. Pst. Sisältää juonipaljastuksia!
Lue ekstraluvut täältä.
Agatha Christien rikoskirjallisuuden rakastetut klassikot viehättävät edelleen ja kestävät monta luku– tai kuuntelukertaa. Agatha Christie -bingopohjan kautta voit muistella suosikkidekkareitasi tai toteuttaa lukuhaasteen ja pitää kirjaa lukemistasi kirjoista. Koska olet viimeksi nauttinut
Hercule Poirot’n, neiti Marplen, kapteeni Hastingsin tai neiti Lemonin seurasta?
Werner Söderström Osakeyhtiön kahdeksan kustantamoa tekivät vuosikymmenen kasvun. Kaikki kustantamot ylittivät tavoitteensa.
”Koronan kiusaaman vuoden 2021 keskellä kirjallisuus oli suuri valopilkku suomalaisten elämässä”, toteaa kustantamon toimitusjohtaja Timo Julkunen. ”Myynnin lähes 30 prosentin kasvu ja yli 15 prosentin tuloskasvu siivittivät kustantamon 2000-luvun parhaaseen tulokseen. Kirjallisuus, kirjailijat, kirjan tekijät ja osaava henkilöstö osoittivat voimansa ja muutoskykynsä alati vaihtelevassa ympäristössä. Hieno kasvu johtaa myös kasvaneisiin tekijänpalkkioihin vuoden 2021 aikana. Kirjallisuuden jatkuvuudella onkin näin paremmat olosuhteet kuin vuosiin.”
Kaikki kahdeksan Werner Söderströmin kustantamoa olivat kannattavia vuonna 2021. Kaikki myös ylittivät asetetut tavoitteet reilusti. Monen kirjan ja kirjailijan kohdalla myynti rikkoi ennätyksiä. Kasvua tapahtui niin painetun kirjan kuin myös edellisinä vuosina rajusti kasvaneiden digituotteiden osalta. Digituotteet muodostavatkin tätä nykyä 42 % kustantamon kokonaismyynnistä. Kappalemääräisesti kirjat tavoittavat yhä laajempia ja uusia yleisöjä.
Vuoden 2021 iso tekijänimi oli Lucinda Riley. Hänen kirjojaansa myytiin 422 000 kappaletta vuoden aikana. Monet lastenkirjailijat kuten Timo Parvela, Paula Noronen, Sinikka ja Tiina Nopola sekä Muumi-kirjat nousivat myös vuoden 2021 aikana uudelle tasolle useiden satojen tuhansien kappalemyynnillä. Suoratoistopalveluilla oli lastenkirjallisuuden osalta iso kirjamarkkinaa kasvattava vaikutus. Kaunokirjallisuus sai nostetta positiivisesti yllättäneellä joulumarkkinalla. Ilkka Remeksen, Leena Lehtolaisen ja Tuomas Kyrön rinnalle nousivat kotimaisista tekijöistä Christian Rönnbacka, Seppo Jokinen, Jarkko Sipilä ja Max Seeck. Myös käännetty kaunokirjallisuus otti isoja kasvuloikkia vuoden 2021 aikana saavuttaen yli 20 prosentin kasvun. Veturina toimi Delia OwensinSuon villi laulu, joka harvinaisesti ylsi yli 87 000 kpl myyntilukuihin julkaisuvuotensa jälkeisenä vuotena.
Vuosi 2021 oli vahva myös tietokirjallisuuden osalta. Muun muassa Kaija Koon, Aviciin, Pave Maijasen, Renny Harlinin ja Ismo Alangon elämäkerrat kiinnostivat yleisöä. Tietokirjojen vuosikerran huippua olivat myös ison yleisön saavuttaneet Mikko HyppösenInternet ja Oskari Saaren Aki Hintsan elämää valaiseva Tänään olen elossa -kirja. ”Lisäksi edellisten vuosien tapaan sekä norjalaisia että islantilaisia villapaitoja kudottiin monessa kodissa ahkerasti kirjamyynnin perusteella”, Julkunen lisää.
”Erityisesti mieltä lämmittää suuri määrä todella laadukkaita esikoiskirjailijoita vuoden 2021 aikana. Hanna Brotheruksen esikoisen yli 60 000 kpl sekä Meri Valkaman esikoisen 30 000 kpl myynti ovat esikoisille poikkeuksellisia lukuja Suomen kokoisessa markkinassa”, Julkunen jatkaa. ”Samoin jatkuvasti saatavilla olevan digikatalogimme kasvu yli 10 000 teokseen luo merkittävää jatkuvuutta kustantamollemme.”
Kimppakämppä-kirjalla lukijat hurmannut Beth O’Leary on kirjoittanut menestyskirjan päähenkilöiden Tiffyn ja Leonin joulukirjeet toisilleen. Palaa kirjan tunnelmaan ja hauskaan joulufiilistelyyn! Lue joulukirjeet täältä.
Beth O’Learyn odotettu uutuus Törmäyskurssiilmestyy jo tammikuun alussa!
Lucy IvisoninUnelmien muotitalo – Silkkiä ja salaisuuksia aloittaa trilogian, joka on täynnä tanssiaisten säihkettä ja ihastuttavia henkilöhahmoja. Suloinen uutuussarja sukeltaa muodin maailmaan Downton Abbeyn hengessä! 1920-luvun Lontooseen sijoittuva hurmaava tarina yllättävästä ystävyydestä ja rakkaudesta muotiin.
Tässä makupala kirjan hurmaavasta maailmasta sekä kirjailijan viisaat ja ajankohtaiset sanat nuorelle lukijalle.
Pysähdyin varmaan sadatta kertaa ja laskin ompelukoneen maahan. Koneen raahaaminen Lontoon halki oli hiertänyt käteni vereslihalle, ja koko ruumista kolotti. En kuitenkaan suostunut jättämään sitä.
Näin peilikuvani kaupan ikkunassa ja hymyilin itsekseni. Äiti oli ihan oikeassa sanoessaan, että tämä mekko oli paras tekeleeni. Olin suunnitellut sen itse ja ommellut sitä koko yön. Olin päättänyt pukeutua kuin kuningatar, jos minusta kerran tulisi palvelustyttö.
Mekon malli perustui yhteen Chanelin viimevuotisen talvikokoelman pukuun. Sitä oli esitelty joka lehdessä, ja perheemme vaatturinliikkeeseen tuli päivittäin naisia, jotka puristivat lehtileikettä tiukasti kädessään ja halusivat jäljennöksen puvusta toivoen kiihkeästi näyttävänsä yhtä tyylikkäältä ja kauniilta kuin kuva. Minun pukuni oli kuitenkin vain Chanelin inspiroima. Muu on Myrtle Mathersia.
Laivastonsinisen kreppikankaan sijaan olin leikannut puvun laadukkaimmasta mustasta villasta, joka oli pehmeää mutta kestävää. Levensin kaulusta vähän, tein piparkakkureunuksen ja kanttasin sen silkillä. Kauluksen kärkiin olin kirjaillut pikkuruiset mehiläiset symboloimaan työläistä. Chanelin puvussa oli leveät trumpettihihat, mutta olin suunnitellut omani ranteenmyötäisiksi, jotta ne eivät laahaisi saippuavedessä tai tulisijan tuhkassa. Ompelin pienenpieniä mustia helminappeja hihansuusta kyynärpäähän saakka ja levensin sitten mekon helmaa niin, että se heilahtelee hieman kävellessä. Ja jos heilahtelevaa helmaa katsoo tarkkaan, näkee vilauksia taakse jäävästä elämästäni.
Olen nimittäin kirjonut helmaan tassun, joka vastaa niin kooltaan kuin muodoltaan tismalleen kissamme Schiaparellin tassua. Kirjailin siihen myös äidin lempiteekupin lemmikkeineen ja isän onnea tuovat sakset. Lisäsin helmaan myös kaksi palmikkoa, yhden itselleni ja yhden naapurin Ethelille, ja sidoin ne yhteen ystävyysnauhoillamme. Kirjailin hennoilla ketjupistoilla kotiovemme sekä sen numeron ja vuosiluvun: 1926.
Kirjoin myös elokuvalipun ja sokerikakun, Peter Pan -kirjani ja lankarullan. Nostin ompelukoneen ja matkalaukun maasta ja lähdin jatkamaan matkaa. Aiempi elämäni jäi joka askeleella kauemmas. Elämäni äidin ja isän kanssa. Elämä, johon kuului yhdessä ompeleminen perheemme vaatturinliikkeessä. Elämä, jossa uskoin, että minusta tulisi jonain päivänä ompelijatar.
Kun alkaa leikata kaavaa, ensimmäinen leikkaus saksilla kankaaseen on merkittävin hetki. Sitä ei voi peruuttaa. Entinen elämäni oli kuin jättimäinen pala leikkaamatonta kangasta. Isän kuolema oli ensimmäinen leikkaus. Äitikin sairastui, mutta parani sitten. Tai ainakin melkein. Sitten äiti joutui kuitenkin myymään liikkeen, että sai maksettua velkamme – seuraava leikkaus – ja palaamaan Irlantiin, isoäidin luo maatilalle, jossa ilma oli raikasta ja äidin keuhkot paranisivat vihdoin täysin. Äidin hyvästeleminen tietämättä, milloin näkisimme taas, repi omat saumani hajalle. Minä jäin kuitenkin Lontooseen, sillä siellä oli enemmän töitä minunlaisilleni tytöille. Paremmat mahdollisuudet toteuttaa unelmansa. Minä halusin olla joku. Joku, joka voisi tuoda äidin kotiin. Joku, joka pitäisi unelmistaan tiukasti kiinni. Coco Chanelilla oli orpokodista lähtiessään pelkät sakset, ja minä puolestani jätin Stepneyn kaupunginosan taakseni pelkkä ompelukone mukanani. Olin yksin. Joutuisin itse piirtämään elämäni kaavat.
Katu päättyi uskomattoman laajaan aukioon. Aukiolla oli neljä taloa, mutta arvasin heti, mikä niistä oli Kartano Kohtalonoikku. Se hohti vitivalkoisena keväisessä auringonpaisteessa, ja kaukaa näytti, kuin talon päällä olisi ollut erittäin paikallinen lumimyrsky. Siristin silmiäni ja näin, että lumihiutaleet olivatkin pikkuruisia vaaleanpunaisia kirsikankukkien terälehtiä, joita leijui tuhansittain tuulessa. Paino putosi sydämeltä.
Etuovi oli iso, ja sen edessä seisoi vanhanaikaiseen villapukuun pukeutunut nainen kangaskassi kädessään, mutta kyltti talon nurkalla opasti minut palvelijoiden sisäänkäynnille. Vilkaisin taakseni aukiolle, josta olin tullut, kohti entistä kotia. Sitten käänsin katseeni vaaleanpunaisten terälehtien tuiskuun, suljin silmäni ja astuin eteenpäin.
Oletko koskaan kysynyt vanhemmilta sukulaisiltasi, millaista heidän nuoruudessaan oli? He saattavat kertoa, ettei silloin ollut suoratoistopalveluita tai matka- puhelimia tai että he saivat leikkiä tuntikausia yksin ulkona. Oma äitini kertoi äskettäin, että mansikat maistuivat ihan erilaisilta hänen lapsuudessaan. Se tuntui minusta todella oudolta, sillä en osannut kuvitella, miten ruoan maku voisi muuttua!
Myrtle ja Sylvia olisivat eläneet maailmassa, joka tuntuisi meistä nykyään monella tapaa oudolta. Maailmassa, jossa ei ollut televisiota, tietokoneita tai matkapuhelimia. Englannin köyhät asukkaat olivat äärimmäisen köyhiä, eikä valtio tai julkinen terveydenhuoltojärjestelmä ollut turvaverkkona, jos tuli vastoinkäymisiä. Myrtle lähtee kotoa, sillä hänellä ei ole juuri muuta mahdollisuutta isän kuoltua. Tytöille oli tarjolla vain muutama vaihtoehto, joista yksi oli palvelustytöksi ryhtyminen. Se Sylvialle ja Myrtlelle oli yhteistä suuresta luokkaerosta huolimatta. Naisten elämään liittyvien vaihtoehtojen määrä oli kasvussa, mutta niitä oli yhä vähän. Englannissa naiset olivat vasta saaneet luvan opiskella yliopistossa ja suorittaa tutkinnon, ja taistelu naisten äänioikeuden puolesta oli yhä käynnissä. Housujen käyttö oli laitonta naisille monissa maailman maissa, ja jos se ei ollut laitonta, sitä pidettiin hyvin pahennusta herättävänä. Kun Agapantha pukeutuu housuihin omissa debytanttitanssiaisissaan, se ei ole pelkästään skandaali ja aivan uutta, vaan myös oikeasti vaarallista.
1920-luku oli varmasti myös todella jännittävää aikaa tytöille. Ensimmäinen maailmansota oli aiheuttanut suurta tuhoa Euroopassa, mutta sen ansiosta naisilla oli enemmän vapautta kuin koskaan ennen. Tässä kirjassa esitelty muoti – aiempaa lyhyemmät helmat, väljät mallit, rohkeat värit ja kuvioinnit – viestii halusta paeta arkea ja tanssia vailla huolta huomisesta, sekä ylellisyyden ja vapauden kaipuusta. Sylvian ja Myrtlen suunnittelemat vaatteet kuuluvat maailmaan, jota odotti toiveikas ja jännittävä tulevaisuus. Ihmiset matkustelivat enemmän kuin ikinä ennen, ja kulkuvälineet olivat uusia, nopeita ja ylellisiä. Uusia vaatteita tarvittiin uusiin harrastuksiin, kuten auringonottoon, hiihtämiseen ja golfiin, ja niitä valmistettiin vasta keksityistä materiaaleista, kuten viskoosista ja silkkineuloksesta. Tämä uusi jännittävä maailma oli pienempi kuin koskaan ennen, ja kansainvälisyysteema kuvastui muodissa koko vuosikymmenen ajan. Britannian maailmankauppa oli ennennäkemättömän vilkasta, ja Egyptin, Kiinan, Japanin ja Pohjois-Amerikan vaikutus on ilmeistä tuon ajan huippumuodissa.
Tein tutkimustyötä tätä kirjaa varten (tylsää mutta totta). Jouduin ajattelemaan aivan uusia asioita, kuten linja-autoreittejä 1920-luvun Lontoossa tai sitä, miten ompelukonetta käytettiin vuonna 1926. Kävin Lontoon Victoria and Albert -museossa monta kertaa ja luin paljon kirjoja 1920-luvun muodista. Olen aina rakastanut muotia, ihan niin kuin Sylvia ja Myrtle! Äitini kerää vintagevaatteita, ja minulla oli lapsena tapana pukeutua tanssiaispukuihin ja tanssikenkiin, joita äiti oli ostanut markkinoilta ja vintagekaupoista. 1920-luku on aina puhutellut minua flapper-tyyleineen, kunnianhimoisine ja muodikkaine nuorineen ja loputtomine juhlineen, ja sitä oli ihana tarkastella tässä kirjassa.
Pidin päällimmäisenä mielessä kahta asiaa, kun kirjoitin Unelmien muotitaloa. Ensimmäinen oli kuva Nancy Beatonista, joka on pukeutunut tähdenlennoksi tanssiaisiin vuonna 1928. Se kuvastaa varakkaiden nuorten ylellistä elämäntapaa ja elämänjanoa tuon ajan Lontoossa. Toinen asia oli eräs tapaaminen lentokoneessa, kun olin noin yksitoistavuotias. Vieressäni istuva nainen oli hyvin iäkäs. Hän oli luultavasti syntynyt samoihin aikoihin kuin Myrtle ja Sylvia. Juuri kun kone oli laskeutumaisillaan, hän kurotti lähemmäs ja sanoi minulle: ”Ethän pahastu, mutta vilkaisin vähän, mitä kirjoitat. Olen varmaan siinä kahdeksankymmentä vuotta vanhempi kuin sinä, mutta kirjoitin päiväkirjaan melkein tismalleen samat jutut.”
Puhutaan paljon siitä, miten erilaista on olla nuori nykyään, ja se pitääkin varmasti osin paikkansa. Olen silti varma, että sinulla on Myrtlen ja Sylvian tavoin intohimoja, tavoitteita, toiveita ja unelmia. Olen varma, että haluat nauraa parhaiden ystäviesi kanssa, kunnes mahaan sattuu, ja kuvitella tulevaisuutta yhdessä. Maailma muuttuu koko ajan, mutta ihmiset pysyvät melko samanlaisina.
Werner Söderström Osakeyhtiön markkinointiviestinnässä on tehty vastuualueiden muutoksia ja uusia rekrytointeja.
Satu Sirkiä on nimitetty 16.8.2021 alkaen Brand Manageriksi, vastuualueena WSOY:n kotimainen kaunokirjallisuus ja tietokirjallisuus. Viestintäpäälliköksi on nimitetty 28.6.2021 Liisa Aalto, vastuualueenaan Johnny Knigan kirjat, WSOY:n lasten- ja nuortenkirjallisuus ja suomennettu kaunokirjallisuus. Sosiaalisen median tuottajaksi on 28.6.2021 alkaen nimitetty Noora Norros, vastuullaan WSOY:n, Tammen ja Johnny Knigan sosiaalisen median kanavat.
1.4.2021 lähtien Brand Manageriksi on nimitetty Mikko Immonen (WSOY lasten- ja nuortenkirjallisuus, suomennettu kaunokirjallisuus), Satu-Maria Rastas (WSOY kotimainen kaunokirjallisuus ja tietokirjallisuus, vanhempainvapaalle 14.9.2021), Jaakko Mikkola (Tammi kotimainen kaunokirjallisuus ja tietokirjallisuus), Marjut Määttä (Tammi lasten- ja nuortenkirjallisuus, suomennettu kaunokirjallisuus, Disney-kirjat) ja Senior Brand Manageriksi Kaisa Hyväri (Johnny Kniga, eri kirjailijabrändejä).
Asiakasmarkkinointipäällikköinä jatkavat Hanna Ylätalo ja 6.9. vanhempainvapaalta palaava Petra Minn.
Markkinointi- ja viestintäpäällikkönä jatkaa Timo Taussi, vastuualueenaan valitut Minervan ja Docendon kirjat.
Markkinoinnin tuottajana jatkaa Hanna-Riikka Summanen vastuualueenaan digimarkkinointi, mediaostot ja markkinoinnin tuotanto. Tapahtumatuottajana jatkaa Sami Ravattinen vastuualueenaan kaikki markkinoinnin ja viestinnän live- ja digitaaliset tapahtumat. Markkinointiviestinnän assistenttina jatkaa Iida Mikkola.
Viestintäpäällikköinä jatkavat Tuuli Leppänen (WSOY kotimainen kaunokirjallisuus, tietokirjallisuus), Ina Westman (Tammi kotimainen kaunokirjallisuus, tietokirjallisuus) ja Johanna Harkkila (Tammi suomennettu kaunokirjallisuus, lasten- ja nuortenkirjallisuus, Disney-kirjat). Viestintäpäälliköksi on nimitetty 1.4. lähtien Mari Nieminen, vastuualueenaan vaikuttajaviestintä ja -yhteistyö.
”Olen erittäin onnellinen saadessani huippuluokan vahvistuksia tiimiimme! Tällä ammattitaitoisella ja kokeneella tiimillä pystymme tekemään maan parasta markkinointiviestintää kirjoille ja kirjailijoillemme. On upeaa saada uusia kollegoita ja päästä kertomaan valtavan hienosta kustannusohjelmastamme kuluttajille, medialle ja yhteistyökumppaneille”, iloitsee markkinointi- ja viestintäjohtajana jatkava Reetta Miettinen.
Tiestikö, että rakastettu suomentaja Kristiina Rikman on päivittänyt kaikkien kolmen alkuperäisen Peppi-kirjan suomennokset ja ne ovat jälleen saatavilla uusina, raikkaina suomennoksina?
Astrid Lindgren on monelle se tärkein, rakkaimmat lukumuistot herättävä kirjailija. Miksi Lindgreniä on tarpeen suomentaa uudelleen?
”Kustantaja halusi Pepeistä uudet, luettavat suomennokset ja tartuin työhön mielelläni. Olin jo urani alussa suomentanut kaksi Katto-Kassisesta kertovaa kirjaa ja yhden Marikin. Silloin seurasin kääntäjänä Laila Järvistä, joka oli kotouttanut tarinat suomalaiselle lukijalle. Katto-Kassinen seikkaili Tukholman sijasta Helsingin Kruununhaassa. Laila Järvinen on myös Peppien ensimmäinen suomentaja. Ja hyvä kielenkäyttäjä! Uudelleen suomentaminen ei ole helppo tehtävä, koska näistä lasten klassikoista on muodostunut monen sukupolven lukijoille pysyvä mieli- ja kielikuva. Suomensin kaikki kolme Peppiä vilkaisemattakaan Laila Järvisen ikonisia käännöksiä.”
Mitä lähdit tavoittelemaan ryhtyessäsi työhön?
”Pepistä muodostui ehkä entistä hiukan reippaampi tyttö, joka kalliolta lentoon loikatessaan huutaa: ”Pois alta risut ja männynkävyt!” eikä enää ”Lennä lennä leppäkerttu!” Olen toki itse huono arvioimaan, miten hyvin olen onnistunut, mutta sen tiedän, että melkein seitsemänkymmenen vuoden aikana kieli on auttamatta muuttunut. Peppi ja Tommi ja Annika siis puhuvat nykysuomea.”
Lindgrenin tekstejä, erityisesti Peppejä mutta myös lastenromaaneja luetaan paljon ääneen. Tuottiko tämä suomennostyöllesi erityistä päänvaivaa? Millainen ääninauha suomentaessasi olisi syntynyt?
”Suomentaessani luen automaattisesti tekstiä ääneen, tai ainakin mielessäni, jotta siitä tulisi suunmyötäinen – käännösprosessin aikana tehtyyn ääninauhaan tosin saattaisi tulla mukaan kissan naukumista ja radion musiikkiohjelmia, joita kuuntelen työtä tehdessäni! Ryhtyessäni uudissuomentajaksi mietin, olenko liian iäkäs hommaan, mutta sitten ajattelin, että olen juuri sopivan ikäinen! Olenhan itse lapsena elänyt samassa ajassa, missä Peppi ystävineen. Ja riittävän lapsenmielinenkin olen.”
Peppi-sarjan jälkeen ryhdyit suomentamaan myös Astrid Lindgrenin lastendekkarisarjaa Mestarietsivä Blomkvistia. Siitän sarjasta on saatavailla nyt kolme seikkailukirjaa. Millaiseen ympäristöön tämä sarja meidät vie?
”Kalle Blomkvist oli minulle itse asiassa uusi tuttavuus ja saatoin aloittaa puhtaalta pöydältä. Mestarietsivän seikkailut Astrid Lindgren on sijoittanut kotoisaan ruotsalaiseen pikkukaupunkiin, Lillköpingiin, ja siellä hän seikkailee uusissa suomennoksissakin. Astrid on ujuttanut näihin seikkailukirjoihin tai lasten dekkareihin paljon sivistävää aineistoa. Mestarietsivän keskusteluissa mielikuvitusihailijan kanssa pohditaan mitä nerokkaat yksityisetsivät, Sherlock Holmes tai lordi Peter Wimsey (Dorothy L. Sayersin yksityisetsivä) mahtaisivat samassa tilanteessa tehdä.
Mestarietsivät ovat hauskoja ja jännittäviäkin. Jo 1940-luvulla Lindgren uskalsi sijoittaa lastenkirjaan sekä murhan että lapsenryöstön, mutta pikkukaupungin leppoisa elämäntyyli kyllä tasapainottaa tarinaa. Ja minusta on hienoa, että poikaviikareiden kanssa tasavertaisena seikkailee myös tyttö, Eva-Lotta, leipurimestarin ainokainen. Vaikka kirjoissa esiintyy myös pahiksia, koti ja vanhemmat ovat turvallisia ja paha saa aina palkkansa.”
”Toivottavasti uudet Pepit ja Mestarietsivät löytävät uudet lapsilukijat! Ehkä äänikirjojen kuunteleminen vapauttaa myös isovanhemmat, joille vanhat suomennokset saattavat olla liiankin rakkaita!”
Turo Kuningas on kirjoittanut itsekeskeisimmän teoksensa. Kutvonen in Space on entisen sikiön ja tulevan ruumiin koskettavan ylimielinen, poikkeuksellisen epäkypsä ja vavahduttavan happivajeinen puheenvuoro, nollavuotiaan päivänsankarin tervetuliais- ja muistovuodatus, joka sijoittuu palkitun mestaritekijän kriittisimpään hetkeen, kohdussa vietetyn ajan ja yhdeksän pisteen arvoisen syntymisen välisiin sekunteihin huhtikuun 24. päivänä vuonna 1974 Vaasan keskussairaalassa kello 20.10. Kuningas perkaa uuvuttavan millimetrintarkasti neljänsadan sivun verran kokemustaan siitä omahyväisestä tietoisuudesta, joka hänessä tuolloin heräsi: ensimmäisiä ja lopullisia ajatuksiaan, yksityisimpiä tuntojaan, haaveitaan ja pelkojaan, näkyjään ja näkemyksiään maailmasta ja ihmisestä, menneestä ja tulevasta elämästä, vallankäytöstä, vallasta, villasukista, vallasta ja valtarakenteista sekä Hervannasta ja vallankäytöstä ja sädepyssyistä ja valtasuhteista.
Tätä tärkeää ja vaiettua aihetta ei ole aiemmin käsitelty.
Vai onko?
Onko kirjan viitekehys todellakin… tuo?
Hyh.
Eikö jotain tuollaista ole jo tehty, moneen kertaan?
Onko yllä olevassa esittelytekstissä virhe?
Mikä on mainitun teoksen todellinen viitekehys?
Mikä on viitekehys?
Mikä on todellista?
Virheet.
Virheet ovat todellisia.
Eikö teidänkin mielestänne tässä Barbapapan lailla muovautuvassa ja uomautuvassa näennäisen tosiasiallisuuden ehtymättömässä kymessämme ole vain yksi takuuvarma ilmiö, joukko olioita, esineitä, tapahtumia tms. kökkäreitä, jotka muodostavat järjestelmällisen kokonaisuuden: virheet. Virheitä sattuu. Kaikki virtaa virheestä toiseen. Seuratkaa vaikka tätäkin tekaistua keskustelua:
– Haloo. Kutvonen puhelimessa.
– No Kutvonen täälläkin puhelimessa. Morjes, Kutvonen.
– Jaa.
– Ooksä netissä?
– Tä.
– Onks sulla netti auki?
– Mitä.
– No selain. Tuplavee tuplavee tuplavee.
– Tä.
– Käynnistäpä se internetti nyt. Hoo tee tee pee äs kaksoispiste kauttaviiva kauttaviiva kenoviiva dir kauttaviiva tuplavee ät miukumauku piste aa tee koo piste iin päälle. Ja sassiin.
– Miks.
– Pitäs tehdä pari vaihtoehtosta faktantarkistusta.
– Onko pakko.
– On.
– No odota… Joo, nyt on auki se internetti. Mitäs fakkia pitäs tarkistaa.
– Onko se ”Villemarkus” vai ”Ville-Markus” Elorinne?
– Mikä.
– Se Jipun veli. Vuoden mies 1993.
– Tha fuck dude.
– No Villemarkus vai Ville-Markus. Onko etunimi yhteen vai yhdysmerkillä?
– Tä.
– Väliviivalla. Onko se Ville-Markus? Mä olin just laittamassa iltateetä, ja tuli semmonen vahva fläsäri, että ei perkele, sehän on yhteen pötköön se Villemarkus.
– 1993? Ketä semmonen Jurassic Parkin aika enää kiinnostaa.
– Joo joo joo. Hoida annettu tehtävä. Nyt.
– Odotas… Pikku hetki… Elikkä… Sehän on… Mikä se sukunimi oli…
– Elorinne.
– Katotaas… E-lo-ran-ta…
– Elorinne.
– Niin, Elorinne… Eli… E-lo…n Musk… Ei… Hetkonen… No niin, nyt löyty oikee.
– Ja?
– Se on… Markusville-Markusmarkus AlphaVilleGalle Elorinneranne Rinnemarcus-Grönholmrinne…
– Mitä?
– …Ville.
– What.
– Joo, se on sen nimi. Etunimi.
– No mä arvasin.
– Jaa.
– En tiedä sitten niin.
– Mitä et tiedä.
– No se on vaan semmonen vanha sanonta Hervannasta. ”En tiedä sitten niin.” Aika harva sitä nykyään enää ymmärtää. Tai oikeestaan Hervannassa sanottiin, että ”en tiädä sitten niin”.
– Tä.
– Niin, että en tiedä sitten niin. Että ”näinhän tässä taas kävi”. Että en tiedä sitten niin, eli todellakin tiedän aivan hyvin, tosi on, pitää paikkansa, mähän arvasin, juurikin näin, tismalleen, jep jep, jes jes, tää juttu menee tai meni jo aivan raiteilla johonkin tiettyyn lopputulokseen. Se hervantalainen sanonta sopii aika moneen paikkaan.
– Jaa sopii vai.
– Sopii sopii. Pahaan paikkaan ja hyvään paikkaan. Kontekstisidonnainen ja samalla yleispätevä lausahdus.
– Esimerkki.
– No vaikka niin, että joku homma menee hiukan pieleen, sulta esim. putoo lautanen kädestä ja menee rikki, niin sä katot sitä sotkua siinä lattialla ja toteat jotenkin kohtaloos alistuneena, että ”en tiedä sitten niin”.
– Jaa.
– Tai sitten joku homma menee erittäin putkeen, että heität vaikka jonkun roskan ihan lonkalta viiden metrin päästä suoraan sellaseen pieneen roskikseen jollain Kareemin skyhookilla ja siinä on joku vielä todistamassa sitä onnistunutta heittoa ja niitä sun kuumia käsiä, niin voit kattoo sitä todistajaa silmiin ja nyökkäät ittees tyytyväisenä ja toteat, että…
– …”en tiedä sitten niin”.
– Niin. Jotenkin riemukkaasti.
– EN TIEDÄ SITTEN NIIN!
– NO EN TIEDÄ! AI JAIJ JA! JES! KUUMAT KÄDET!
– NOTHING BUT NET!
– NO EN TIÄDÄ! HEITTOPUTKESSA, NÄÄS!
– NNNNOOOOEEEENNNNTTTT…
– Ei nyt liiotella sentään.
– Ei. Ei liiotella.
– Että semmonen etunimi oli Jipun veli Elorinteellä oikeesti… Taittuu sivulle varmaan jotenkin tosi kivasti rivittyen.
– Niin, no, kyllä tosta selvää saa.
– Ja toinenkin vaihtoehtotsekki pitäs vielä fak-apata.
– Jaha.
– Eli mites se Marjo Matikaisen havujuttu sitten lopulta meni? Siitä on nimittäin tiputettu taas uutta tietoa jossain Hesarissa vai missä se oli.
– Jaa se ”havuja, perkele”. Oberstdorf -87. Vitosen perinteinen. Kultaa tuli.
– Niin, kun eihän se niitä havuja halunnu.
– Eikö.
– No ei halunnu… sitten sillä jälkimmäisellä kerralla.
– Tä. Mikä jälkimmäinen kerta.
– No kun siinä Matikaisen havujutussa oli kaks tilannetta saman mäennyppylän kohdassa.
– Toisin sanoen…
– Niin kun se ensin huusi nousussa että ”havuja”, ja sitten hetken kuluttua mäen päällä eli laskun alussa se huusi että ”perkele”, ja siinä oli jotain kymmenen sekuntia välissä, niin siinähän oli kyseessä eri tilanteet.
– Siis…
– Eli se ensin halus kyllä havuja ja huusi ”havuja” ja saikin niitä havuja, ja sitten saman tien sen mäennyppylän päällä alko alamäki ja Matikainen huusi että ”perkele” just kun se katos tv-kuvista, ja tästä tehtiin alun perin se johtopäätös, että ”havuja, perkele”. Että siinä oletettiin, että A) havuja piti saada alle ja B) avustajat oli liian hitaita, perkele. Että kesti liian kauan se havujen saaminen ladulle. Mutta näistä oletuksista se premissi B oli epätosi. Avustajat oli kyllä ihan riittävän kartalla tilanteesta, vaikka kiire olikin. Siis ne suomalaiset avustajat, Kari Härkönen ja se toinen… Kukas se nyt oli…
– Tapani Ahonen.
– Niin, Ahosen Tapsa.
– Ahosen Tappi sitten niin. Ja Härkönen tietty.
– Juu, Härkösen Kari. Vuoden -85 maailmanmestari.
– Seefeldistä.
– Joo, Härkä otti 15 kilometrin MM-kultaa Seefeldistä -85 sitten niin.
– Viis vuotta aiemmin oli ollu Lake Placidin olympialaisissa samalla matkalla vasta 19:s.
– Joo… Mutta Matikainen ja Oberstdorf -87 ja ne havut.
– Niin, havuja perkele.
– Niin, kun siinä ”havuja, perkele” -legendassa ihmisillä meni havainnot ja oletukset sekasin. Että siitä perkele-havainnosta tehtiin heti oletus, että hei, Matikainen muuten huus Härköselle ja Ahoselle ”perkele”, huomasitteko, ihan selvästi kuulu lähetyksestä kirosana just kun Matikainen katos kuvista.
– Tuli havainnosta premissi sitten niin.
– Niin tuli. Ja epätosi premissi tulikin.
– No en tiedä oliko kyseessä induktion ongelma sitten niin.
– No en tiedä ihan tarkalleen voiko niin sanoa, mutta jotenkin siten se Oberstdorf -87 todennäköisesti yleistettiin, että A) Matikainen huusi Härköselle ja Ahoselle ”havuja” ja B) Matikainen huusi ”perkele”, joten C) Matikainen vissiin huusi Härköselle ja Ahoselle ”perkele” sitten niin.
– No eikös se niille huutanu? ”Havuja, perkele!” Se pilkku siinä välissä on se kymmenen sekuntia.
– No ei. Tai siis huusi ensin, muttei sitten enää toisella kerralla. Eli huusi ”havuja” muttei ”perkele”.
– Just. Ei kun… Odotas nyt… Huusihan se ”perkele”.
– No huusi myös ”perkele”, mutta kun tätä havujupakkaahan entisestään mutkistaa se alternatiivi, että jälkikäteen dropahteli faktoidia Oberstdorfin kisasta, ettei se Matikainen mitään havuja halunnu. Ehdottomasti ei. Mutta kun se ei missään välissä kuitenkaan siellä Oberissa huutanu että ”ei”, niin siitähän se sekaannus ja legenda tuli. Mutta se ”perkele” oli todellisuudessa ”ei perkele”. Se oli sen ”perkeleen” merkityssisältö: ei perkele.
– Niinkö. Eikö huutanu ”ei” sitten missään vaiheessa edes niiden jälkifaktoidien mukaan?
– Ei. Ei huutanu ”ei” Marjo Matikainen Oberin vitosella missään välissä sitten niin.
– No en tiedä sitten niin.
– Näin on.
– Mitä siinä sitten oikeesti tapahtu? Kerrataans vielä.
– No ensin Matikainen huusi ”havuja” omille tukijoukoille eli havumiehille Härkönen & Ahonen, ja ne pisti siihen ylämäkeen Marjolle havut alle, että lähti hidastavat lumikökkäreet suksista, ja Juha Jokinenkin selosti telkkarissa matalalla ja tasasen monotonisella äänellään, monoäänellä, että ”ja sinne pannaan havuja hänelle”, ja sitten Matikainen tuli mäen päälle, mutta sinne oli saksalaiset eli oberstdorfilaiset kisajärjestäjät pistäneet lisää havuja ladulle ennen laskuosuutta, niin Matikainen tajus mäen päällä että…
– …en tiedä sitten niin:
– HAVUJA!
– PERKELE!
– UUSIA HAVUJA!
– NO EN TIÄDÄ OLIKO TAAS HAVUJA SITTEN NIIN!
– EI NIIN! ELI OLI! NIMITTÄIN HAVUJA SIINÄ ALAMÄESSÄKIN SITTEN NIIN!
– LISÄÄ HAVUJA OLI!
– LAITTANEET OBERSTDORFILAISET SIIHEN LADULLE!
– TURHAAN SITTEN NIIN!
– JA VOITEET LÄHTI SUKSISTA!
– EI PERKELE!
– EI PERKELE NIIN! MUTTA SE OLI IMPLISIITTINEN SE ”EI”!
– EN TIÄDÄ OLIKO IMPLISIITTINEN ”EI” SITTEN NIIN!
– EI NIIN! ELI OLI!
– IMPLISIITTIÖ!
– MUTTA KULTAA TULI SILTI!
– EN TIÄDÄ TULIKO KULTAA SILTI SITTEN NIIN NÄÄS NIMITTÄIN!
– VAIKKA OLI HAVUJA, PERKELE!
– MM-KULTAA TULI OBERIN VITOSEN PERTSALTA MATIKAISELLE -87, HAVUJA TAI EI, PERKELE!
– VAI TULIKO KULTAA! OLIKOHAN PERTSATYYLIN KISAKAAN EDES! TAI VITOSEN MATKA! TAI EDES OBERIN MM-KISAT 1987!
– PITÄSKÖ NYT TARKISTAA FAKTAT SITTEN NIIN!
– Se virallinen sitaattihan on nyttemmin oikastu: ”Havuja! Perkele!” Eli pilkku pois ja toinen huutomerkki tilalle.
– No en tiedä onko retroaktiivista interferenssiä sitten niin.
– Ei niin. Eli on. Pilkun korvaavalla huutomerkillä pyritään esittämään se kymmenen sekunnin viive huutojen välillä ja viitekehyksen muuttuminen. Se halujen ristiriita. Että ensin havuja, joo, ja sitten ei havuja, ei perkele.
– Mites kolme pistettä? ”Havuja… perkele!” Eiks siinä olis enemmän viivettä? Ja lisäetuna se ellipsin luonne, että sanan pois jääminen ilmauksesta merkityksen silti muuttumatta tarkottais tässä tapauksessa, että ei-sanan voi kuvitella siihen pistekolmikon kohdalle.
– Ei vörki. Totahan kokeiltiin joskus, mutta jyrkkä huutomerkki väliin ja toinen loppuun on täsmällisempää kuvaamista, koska sillon ne huudot erottuu selkeesti toisistaan ja etenkin sen ”perkeleen” itsenäisyys korostuu ja siitä tulee härkösläis-ahoslaisista primäärihavuista riippumaton eksklamatiivilause, jolla Matikainen ilmasee affektista/affektiivista arviota/suhtautumista niihin oberstdorfilaisiin sekundäärihavuihin.
– Ei taida ihan vastata objektiivista/absoluuttista todellisuutta toi kahden huutomerkin pilkuton/pisteetön presentaatiokaan. Se ”perkele” ei oo täysin riippumaton Härkösestä & Ahosesta vaan mahdollistuu kotipoikien onnistuneesta havutoiminnasta johtuen. Pitäs joka tapauksessa päästä siitä affektista. Pitäs olla ”havuja–perkele”, neutraalisti ajatusviivalla ja huutomerkeittä ilmastuna ääripäät, se Matikaisen tunteiden vuoristorata, nousu ja lasku, vuoksi ja luode.
– No en tiedä sitten niin…
– Mitä sä tarkotat.
– Että en osaa sanoa kuinka ton havuasian parhaiten muotoilis kontekstoimatta tai viitekehystämättä tai affektoimatta.
– Jaa.
– Se havuja–perkele-viestintäkokonaisuus pitäs kuvata niin täydellisenä, että kaikki sisäistää ko. tilanteen nyanssit tuhannenkin vuoden kuluttua satavarmasti. Aivan kylmästi täytyy vähän bendata ja höystää realiteetteja, vaikkei todellinen kuulohavainto ihan niin monisanaisesti toteutunutkaan. ”Hiihtäjä Marjo Matikainen tässä hiihtämässä menneisyydessä hei! Vuoden 1987 MM-kisat Oberstdorfissa menossa, 5 kilometrin perinteisen hiihtotyylin kilpailu! Suksieni pohjaan tarttunut matkan varrelta ei-toivottua lunta tai jäätä tai jäätynyttä lunta! Asettakaa ladulle eteeni havuja, suomalaiset avustajani tässä menneisyydessä, Kari Härkönen, 15 kilometrin maailmanmestari Seefeldin kisoista vuodelta 1985 ja olympialaisten 19:s Lake Placidista vuodelta 1980, sekä Tapani Ahonen, jonka meriitit jäävät historian varjoihin ja joka tunnetaan vastedes ainoastaan näiden havujen allepanijana! Noin, sinne laitettiin havut ladulle, ja nyt hiihdän niiden ylitse! Ja katsokaapa, hiihtämistäni hankaloittaneet lumet ja/tai jäät lähtivät suksieni pohjista, mikä olikin havujen tarkoitus tässä yhteydessä! Hyvin luistaa suksi taas! Kiitos näistä havuista, Kari ja Tapani! Hiihdänpä tässä muutaman metrin! Mutta mitäs nyt tapahtuu?! WTF?! Täällä tulee lisää havuja ladulle kisajärjestäjiltä! OMG! Ei, ei enää havuja, oberstdorfilaiset toimitsijat! Nämä uudet havut vievät voiteet suksistani! Perkele!”
– Aika pitkä riffi tuli siinä tiluteltua. Ei legendan aineksia. Ei jatk–
– Älä käytä tota ”ei jatkoon”, äijä pliis. Niin sou 2011.
– Ei sitten.
– Eikä Matikainen edes niille oberstdorfilaisille huutanu että ”perkele”.
– Eikö.
– No ei. Eihän ne oberstdorfilaiset mitään suomea ymmärrä.
– No kyllä ”perkeleen” kaikki ymmärtää. Sehän on klassikko. Matikainenhan ihan kiitettävästi referoi sen viestinsä niille oberilaisille.
– No ei se ”perkele” niille obereille ollu suunnattu. Matikainen kiros enemmänkin yleistasolla, parahti ääneen, voimattomana maailman epäoikeudenmukaisuuden ja kosmoksen mykän ymmärtämättömyyden kohdatessaan.
– PERKELE!
– Niin, että siinä Oberin havumäessä manifestoitui ja koettiin ja todistettiin tulkinnanvarainen kommunikatiivinen tapahtumasarja, ja meidän kaikkien tulkitsijoiden olisi mielellään jo vuonna 1987 pitänyt sitoutua kontekstiin tai ainakin kytkeytyä hiihtolajien viitekehykseen, jotta olisi välittömästi eikä vasta vuonna 2021 ymmärretty päätellä, että kyseisessä yksittäistapauksessa, case ”Oberstdorfin MM-havut 1987”, nimenomaan sekundääriset havut eivätkä primäärihavut olivat ei-toivottuja.
– Mutta näinhän ei sitouduttu eikä kytkeydytty eikä näin ollen heti päätelty.
– No kyllähän siinä kovastikin kisaan kotikatsomoissa sitouduttiin ja vastaanottimet päällekytkettiin ja lähetyksestä jotain pääteltiin, mutta väärin pääteltiin.
– Legenda syntyi, totuudesta viis.
– MATIKAINEN HUUSI HAVUJA!
– MATIKAINEN HUUSI PERKELE!
– MATIKAINEN HUUSI HAVUJA PERKELE!
– NON SEQUITUR SITTEN NIIN!
– NO EN TIEDÄ OLIKO NON SEQUITUR VARSINAISESTI MUTTA VÄHINTÄÄN KOGNITIIVINEN VINOUMA!
– WINOUMA RYDER!
– MATIKAINEN HUUSI JOSKUS JOTAIN!
– MATIKAINEN ON HUUTANUT PALJON MUUTAKIN ELÄMÄNSÄ AIKANA!
– MATIKAINEN ELÄÄ VIELÄ!
– MATIKAINEN ON SAMA KUIN MATIKAINEN-KALLSTRÖM!
– MATIKAINEN-KALLSTRÖM HUUTAA KOKO AJAN!
– MATIKAINEN-KALLSTRÖM EDUSKUNTAAN!
– JA BISNEKSEEN!
– GALINA KULAKOVA!
– Tä.
– En tiedä, tuli vaan Galina Kulakova mieleen.
– En tiedä tuliko Galina Kulakova mieleen sitten niin… No… GUY DEBORD!… sitten.
– Kukas se oli?
– Guy Debord oli ranskalainen ampumahiihtäjä.
– Okei. Googlen kääntäjä sanoo vaan, että ”kaveri yli laidan”.
– Debord uudisti lajia yhdessä toisen ranskalaisen ampumahiihtäjän Roland Barthesin kanssa. Miesten välille kehittyi skisma, ja syntyi kaksi koulukuntaa: debordilaiset käyttivät ampumahiihdossa käsiaseita, barthesilaiset ilmatorjuntakonekivääriä. Lähde: Wikipedia. Muistan ulkoa.
– No miten siinä skismassa kävi?
– Debordilaiset hävis.
– No en tiedä oliko ITKK käytössä barthesilaisilla sitten niin.
– Oli. Siinä ampumapaikalla koottiin ITKK kasaan ja vedettiin liikkuvaan maaliin. Suomalainen toisen maailmansodan hävittäjä-ässä Hans Henrik ”Hasse” Wind lensi maalikonetta.
– Hasse Wind! Kaksinkertanen Mannerheim-ristin ritari. Ilmavoimien uratilaston kakkonen.
– Kunniamerkkejä riitti.
– Nyt liikutun. En tiedä oliko legendaarinen Hasse Wind maalikoneen puikoissa sitten niin.
– Ja Roland Barthes veti ITKK:lla.
– Itikalla veti Barthes.
– Ja niin maan perusteellisesti vetikin.
– Stephen Kingin IT… koo-koo.
– Kaija I. T. Koo-koo.
– Kajagoogoo.
– Hei Kaija Koo, kokoo itte se ITKK! OK?
– Että Windin Hassekin oli messissä. En olis uskonu.
– Hyppää Hassen siivelle. Siitähän tehtiin se laulukin. ”Hyppää Hassen, hyppää Hassen, hyppää Hassen siivelle!… Hyppää!… Hyppää!”
– Mä muuten muistan ton mainoksen. Oliks se ampumahiihtomainos?
– No en tiedä oliko ampumahiihtomainos sitten niin. ”Hyppää Hassen siivelle.” Oli nääs mäkihyppyäkin mukana. Hybridilaji.
– Ei kai?
– Juu. Ampumahiihtoa liikkuvaan maaliin ITKK:lla ja mäkihypyllä. Ne hyppäs siitä mäestä Hasse Windin maalikoneen siivelle, ja sitten niitä siipeilijöitä ja siivelläeläjiä ja siipiveikkoja ja lentopummeja ammuttiin sillä ITKK:lla ja kerättiin samalla lentopisteitä.
– Siitäkö se ”siivelläeläjä” tuli kielenkäyttöön sitten?
– No en tiedä tuliko ”siivelläeläjä” kielenkäyttöön siitä sitten niin. Ja ”lentomäki”, sekin keksittiin siinä sivutuotteena. Mistä tulikin mieleen vielä yks tarkistus: taipuuko ”kystinen” niin kun ”mystinen”? Siis esim. ”kystisestä” eikä ”kystisesta”?
– No totta helvetissä se taipuu ”kystisestä”. Esim. ”polykystisestä”.
– No en tiedä sitten niin.
– Mutta jos puhutaan niistä kudoksen sisään muodostuneista nesteen täyttämistä umpionteloista, ne on tietysti…
– …”kystia”, kyllä.
– Ei ”kystiä”, perkele. Mitä siitä Matikaisesta muuten piti tarkistaa? Eiks tää havujuttu oo nyt case closed? Mitä uutta kulmaa Oberiin -87 siellä Hesarissa muka oli?
– No emmä muista oliko Hesarissa, mutta jotain sellasta juttua luin tai kuulin jostain, että siellä Oberin kisan mäennyppylällä näkyy taustalla Kennedyn snaippereita ja pari liskoihmistä ja Estonian keulaporttiin rässitty libyalainen torpedo. Se pitäs tsekata.
– Ostetaanks bottilouhokselta parit tykkäykset sitä ennen?
– No en tiedä ostetaanko bottilouhokselta pari miljoonaa tykkäystä ensin sitten niin.
Villemarkus Elorinne, Marjo Matikainen-Kallström, Guy Debord, Roland Barthes, Hasse Wind, Elon Musk, Barbapapa ja muut mukavat kaverit seikkailevat kevään 2021 rrrrräjähtävän kystisessä spekulaatiospektaakkelissa Kutvonen in Space!!! Vain WSOY:ltä!!! Kautta maan!!!
”En ollut ehkä lukenut Pohjantähti-trilogiaa loppuun, kun minua kysyttiin äänikirjan lukijaksi. ”Ehkä” siksi, että kun muutama vuosi sitten aloitin ensimmäisen osan alusta, en suuresta Matinkuusesta lukiessani voinut sittenkään olla varma lukemattomuudestani, koska puu oli aivan tuttu, siitä oli kuva mielessäni. Joko teini-iässä romaaneita ahmiessani olin nielaissut Pohjantähdenkin tai sitten Suomessa kasvaneen ihmisen sisällä, jossain siellä lapsuuden ja aikuisuuden rajalla, kasvaa Matinkuusi.
En silti tiennyt, mitä odottaa. Kansakunnan kaapin päällä oleviin teoksiin on lupa suhtautua epäluuloisesti, sillä kaappien päällä on usein pölyä. Klassikoista halutaan puhua arvostavasti ja muistuttaa, miten paljon niillä on annettavaa myös nykypäivän ihmiselle, vaikka ne olisivat puisevia luentoja ankeiden setien seikkailuista. Pohjantähden kanssa kyynisyyteni koki kolauksen.
Minulle Täällä Pohjantähden alla on ennen kaikkea teos luokasta. Olen valittanut siitä, että nykyisen identiteettikeskustelun rinnalla tai sisällä ei puhuta tarpeeksi rahasta, siitä, miten toimeentulon kysymys ajaa muiden kysymysten edelle. Ajattelen, että vuokralaisen käsitys oikeudenmukaisuudesta, tai jopa sellaisista käsitteistä kuin ”kansallinen luonne” tai ”yhteiset asiat” tai ”jumala”, on harvoin sama kuin sillä ihmisellä, jolle vuokraa maksetaan. Siitä, tai siitäkin, Linna kirjoittaa. Ottaapa teos osaa vuosikymmenten takaa identiteettikeskusteluunkin näyttämällä, miten yhteisö muokkaa kokonaisia ihmiskohtaloita pelkästään arkisessa kanssakäymisessä: sisälle pääseminen tai ulos jääminen ovat iäisesti asioita, jotka saattavat ratkaista sen, miten ihminen asemansa maailmassa näkee, vaikka kyse ei olisi sen suuremmasta vaikutuspiiristä kuin Pentinkulman kylänraitti.
Linna viekoittelee lukijan ensin mustavalkoisten tarinallisten asetelmien todistajaksi, joka helposti uskoo olevansa nöyrän torpparin puolella ja inhaa, uutta maanomistajaa vastaan, kunnes luku luvulta henkilöt avautuvat ja muovautuvat toinen toistaan vasten ja niin paljastuu lukijakin, itselleen. Minulle koitti tämäkin synkeä myöntymisen hetki: olen Ellen Salpakari, hyväosainen hyvesignaloitsija, joka kuvittelee pystyvänsä järjestämään kaikkien asiat vain puhumalla niistä. Kuitenkin kirjan loppua kohti kuljettaessa puristin penkkiä allani ja toivoin, ettei Ellen Salpakarillekaan kävisi mitään ikävää, sillä vaikka Linnan katse on julma vallan ja ahneuden turmelemaa ihmistä kohtaan, on se julmuutta vielä paljon enemmän armollinen. Linna tietää, ettei kukaan ole immuuni sille, että saa vallan toiseen ihmiseen.
En ole sitä koulukuntaa, joka ajattelee, että äänikirja täytyy lukea kuin merisää: värittömästi ja tulkitsematta. Kyseisen koulukunnan ajattelussa on mielestäni virhe: myös merisään lukeminen on tulkinta. Kaikki ääneen lukeminen tähtää siihen, että kirjaan painetut sanat tulisivat ymmärretyiksi ilman tekstin apuvälineitä, kuten esimerkiksi repliikkiviivoja ja ellipsejä. On toki sellaisiakin lukijoita, jotka näyttelevät äänitysstudiossa kuin eivät olisi koskaan saaneet näytellä, mutta en toivottavasti kuulu heihin. En myöskään usko sellaiseen kirjailijan totuuteen, joka jostain olisi tunnistettava ja äänellisesti toteutettava. Niinpä uskon omaan totuuteeni ja toivon, että kuulija voi verrata siihen omaansa. Olen tehnyt joitakin valintoja, joiden toivon auttavan kuulijaa tunnistamaan henkilöitä ja ajan kulumista heissä. Kirjoista on olemassa myös Veikko Sinisalon luenta, hänen totuutensa.
En haluaisi antaa pandemialle kiitosta yhtään mistään, mutta entisessä normaalissa tuskin olisin saanut äänittää kirjaa nykyisessä kotikaupungissani Los Angelesissa. WSOY teki kuitenkin suuren työn ja järjesti paikallisen yhteistyöstudion, jossa sitten vietin marraskuun. En tohdi verrata työtäni suon perkaamiseen, mutta hyvin fyysiseksi se muodostui. Viisituntisten päivien loppupuolella silmäni eivät enää meinanneet toimia lainkaan, luin sanan kerrallaan ja opetin amerikkalaiselle äänittäjälle kaikki Suomen kirosanat ja myös joitakin itse keksimiäni. Emme pitäneet lounastaukoa, vaan puolentoista tunnin välein makasin studion lattialla ja söin pähkinöitä ja ajattelin, että lopulta minä pääsin kuin pääsinkin Hollywoodiin, mutta en aivan sillä tavalla kuin olin ajatellut.
Marraskuun aikana kuljin pentinkulmalaisten rinnalla seitsemisenkymmentä vuotta ja mietin heidän kanssaan, kuka Suomen omistaa? Kenen Suomi on, kenen suomalaisuus? Oppiiko virheistä, vai jäävätkö ne piiloon muistuttamaan itsestään niin kuin vääntynyt selkä? Miksi aika on niin armoton? Eikö mennyttä mitenkään saa takaisin? Eräänä iltana projektin jo päätyttyä sain vastauksen ainakin viimeiseen kysymykseen: ei saa. Kokeilin nimittäin lukulaseja ja ymmärsin, että aika kuluu minussakin, ja alistuin. Harmitti vain, etten kokeillut niitä jo ennen kuin olivat, no, arvaattekin: suo, kuokka – ja Jussi.”
