Ajankohtaista

20.12.2016 Uutiset

Harri Närhi – 30 vuotta ensimmäisten novellien ilmestymisestä

Harri NŠrhi
Kuvassa Harri Närhi, kuvaaja Veikko Somerpuro

Harri Närhi on lajityyppien jonglööraaja, joka kirjoittaa romaaneja, joiden todellista karvaa ei voi esittelyteksteissä paljastaa

Kustannustoimittaminen on ylellinen ammatti. Pääsee eturivissä perehtymään teosten syntyyn, vaikuttamaan niihin, tutustumaan niiden pienimpiin yksityiskohtiin, niihin joita eivät huomaa ne jotka vain kerran lukevat valmiit teokset.

Kustannustoimittajan asemassa saattaa saada perspektiivin myös kirjailijan koko tuotantoon. Harri Närhin esikoista, Weilin + Göösin romaanikilpailun vuonna 1988 voittanutta Vartijaa en ole lukenut, kahteen 90-luvulla ilmestyneeseen olen kirjoittanut takakannen ja tämän vuosituhannen puolella ilmestyneet viisi romaania olen toimittanut. Voi hyvin olla, että hän on kustannustoimittamistani kirjailijoista aliarvostetuin, kirjoittaja joka yllättää ja jonka käsikirjoituksista kolmannellakin lukukerralla löytää aina jotakin uutta.

Närhin tuotannossa on siis se ongelma, että hänen kirjojensa vetovoimaa on vaikea perustella ilman että kertoisi niistä liikaa. Niinpä rikon seuraavaksi kirjallisuudesta kirjoittamisen sääntöjä ja spoilaan teille hieman liikaa romaania Isättömät (2011). Joskus munia on särjettävä, jotta saisi aikaan munakkaan tarjottavaksi. Hyvä kirja ei toki juonireferaattiinsa tyhjene, ei Isättömätkään, mutta sille, joka aikoo joka tapauksessa lukea Isättömät, suosittelen loikkaamaan seuraavan viiden kappaleen yli.

Isättömät tarjoaa meille kahdessa eri maassa ja kahdessa eri aikakaudessa etenevän road movien. Hallitsevan kertomuksen päähenkilönä on poromies Uura Magga, joka lähtee Nuorgamista jokavuotiselle reissulleen etelään myymään kauppiaille poronlihaa pimeästi ja samalla tapaamaan poikaansa, jonka Birgit-äiti on vienyt eron jälkeen mukanaan. Lisäksi hänellä on mukanaan 60 vuotta vanha rakkauskirje saksalaiselta sotilaalta suomalaiselle naiselle.

Matka on pitkä, joten seura tulee tarpeeseen. Sellaista tarjoaa kuusikymppinen liftarinainen Mari, jolla on mukanaan kitarakotelo, väärennettyjä ikoneita ja kiikaritähtäimellä varustettu kivääri. Matkalla Mari kertoo kyyditsijöilleen nuoruudestaan 60-luvun Los Angelesissa, jossa hän ajautuu Puutarhuri-nimisen karismaattisen miehen valtapiiriin. Eletään hippiajan alkuiltaa, aurinko paistaa vielä, mutta hämärä on jo hiipimässä aikakauden ylle. Sen tuovat mukanaan juuri Puutarhurin kaltaiset miehet, joille kirkassilmäiset kukkaislapset ovat helppoja valjastaa omiin tarkoitusperiin, joilla ei ole juurikaan tekemistä vapaan tai ylipäätään minkäänlaisen rakkauden kanssa.

Koko tarinaansa Mari ei Uuralle kerro, mutta lukija ei voi siltä välttyä. Isättömien keskeinen käänne on se, että Puutarhuri on yhtä kuin murhakulttia johtanut Charles Manson. Närhi ei Mansonin nimeä tosin mainitse, toiset lukijat keksivät sen nopeammin kuin toiset. Nämä lukijat saattavat silloin myös alkaa kiinnittää huomiota radiosta ja lehdistä kerrontaan vuotaviin uutisiin Yhdysvaltojen ensimmäisen mustan presidentin vierailusta Suomeen. Samalla selvinnee, kuka on Marin matkalla tavattavan pojan isä – ja millä agendalla äiti ja poika ovat nyt matkustamassa Helsinkiin.

Kaikki loksahtaa paikalleen vasta romaanin viimeisessä virkkeessä, joka toimisi lähtölaukauksena aivan toiselle tarinalle, joka jää tämän kertomuksen ulkopuolelle. Ikään kuin kesken jäävän poliittisen jännitysromaanin ohella Närhi käsittelee isättömyyttä monella eri tasolla: kuten taustakertomuksista lukijalle selviää, sekä Uura että Mari ovat kasvaneet vailla miehistä mallia, ja yhtä lailla ilman isää ovat kasvaneet heidän kovin erilaiset poikansa. Luonto kuitenkin kammoaa tyhjiötä, myös ihmisluonto – ja siksi isän paikan on aina valmis ottamaan joku muu, pahimmassa tapauksessa Puutarhurin kaltainen psykopaatti.

Isättömät sisältää siis monia hyvin vetäviä asioita: kuuluisan murhakultin vetäjän ja poliittisen attentaattiyrityksen. Niiden paljastaminen takakansitekstissä kuitenkin tekisi väkivaltaa Närhin taidolle kehiä tarinansa auki vähitellen, lukijan älyyn ja sommitteluun luottaen. Mutta kun näitä seikkoja ei paljasta, potentiaalinen lukija saattaa sivuuttaa kirjan tavallisena realistisena romaanina poromiehen etelänmatkasta.

Tässä vaiheessa lukemista voivat jatkaa ne, jotka haluavat löytää itse Isättömien salat. Muut lukijat voivat lohduttautua sillä, että Närhin seitsemästä muusta romaanista he eivät tiedä vielä mitään. Kuten esimerkiksi Apinamorsiamesta (2009), jossa allegorinen kertomus inkaheimon viidakosta löytämästä lapsesta ja nyky-Suomeen sijoittuva tarina muistiaan ja elämäänsä aivohalvauksen jälkeen kokoon kursivasta miehestä lomittuvat lopulta todellisuustasot ylittävällä tavalla.

Tai he voivat tarttua romaaniin Toisten tähtien alla (2006), jossa suomalaisnainen saa tutustua Egyptin nykyarkeen ja sen alla piileskeleviin mytologioihin tavalla jollaista tuskin olisi halunnut. Kuten Niina Holm on osuvasti romaanista kirjoittanut: ”Närhi tekee kunniaa tarinankertomisen perinteelle muistuttaessaan, että koko ihmiskunnan historia on rakentunut tarinoiden varaan. Toisaalta teos nyrjäyttää satiirisella otteellaan suuret kertomukset raiteiltaan ja muistuttaa, miten tärkeää on punnita tarkkaan, millaisia kertomuksia itsellemme ja muille kerromme. Lopulta tarinat palautuvat aina yksilöön: me paitsi kerromme ja rakennamme tarinoita, myös rakennumme niissä.”

Erilaisten tarinoiden, todellisuuksien ja mytologien lomittumisesta on kyse myös Närhin uusimmassa ja kenties viimeiseksi jäävässä romaanissa Kuparitalo (2016), joka sekin seuraa kahden hyvin erilaisen ihmisen vaiheita. Toisaalta saamme tutustua parikymppiseen Awaaleen, nuorukaiseen joka näyttää somalilta mutta on sisältä hyvinkin suomalainen. Awaale haluaisi vain sulautua suomalaiseen arkeen, pyörittää sukulaisensa divaria, käydä armeijan ja nauttia härmäläisestä arjesta, mutta ympäristö ei anna hänen unohtaa toisaalta lähteviä juuriaan. Eikä myöskään Suojelupoliisi, joka väkisin värvää Awaalen tarkkailemaan maanmiehiään helsinkiläisessä moskeijassa, etsimään merkkejä radikalisoitumisesta musliminuorissa.

Kuparitalon toinen tarina kertoo menestyneestä ja kovapintaisesta lakinaisesta, joka saa merkillisen toimeksiannon. On nimittäin selvinnyt, että Helsingin rautatieasemalla oleva Eero Järnefeltin maalaus on venäläisessä omistuksessa taholla, joka haluaa kotiuttaa sen. Tapausta setvimään palkataan kovapintainen asianajaja Sari Brosélius, joka pian keksii keinot hyötyä tapauksesta ohi lakikirjan sallimien keinojen.

Kuparitalosta kirjottaessa kutkuttaisi kertoa mistä romaanista olisi oikeasti kyse. Mutta se olisi spoilausta.

Harva suomalainen kirjailija on leikkinyt lajityypeillä yhtä paljon kuin Harri Närhi. Kahdeksan romaanin mittaisessa tuotannossaan hän on luovinut rikosromaanista fantasiaan, seikkailutarinasta poliittiseen trilleriin. Kaiken tämän Närhi on tehnyt niin sanotun vakavan kaunokirjallisuuden sateenvarjon alla, minkä on mahdollistanut hänen omintakeinen tyylinsä sekä historian ja mytologian tuntemuksensa. Hän on vienyt lukijansa yhtä lailla nykyajan Egyptiin, 60-luvun Kaliforniaan, inkatarujen Etelä-Amerikkaan ja sodan runtelemaan Somaliaan. Närhin taitavasti punotut tarinat paljastavat lukijalle todellisen karvansa vasta teosten jälkimmäisillä puoliskoilla siksi romaanien todellista sisältöä ei voi takakansissa ja arvosteluissa paljastaa. Näin Närhin romaanit ovat todellisia Pandoran lippaita niille, jotka ovat tarpeeksi onnekkaita ne avatakseen.

Samuli Knuuti

Lisää uutisia

Katso kaikki