12 huomiota Pohjantähdestä

25.9.2017

WSOY:n kaunokirjallisuuden toimitukset kirjoittavat jatkossa säännöllisesti huomioita kirjoista ja kirja-alasta. Löydät kirjoitukset tunnisteella #wsoylonkalta

Aluksi tunnustus. Vaikka olen ehtinyt jo 47 vuoden ikään ja louhinut ansioni hyvin suurelta osin suomalaisen kirjallisuuden suolakaivoksilta, en ole ennen tätä kesää lukenut Väinö Linnan pääteosta Täällä Pohjantähden alla 1–3. Valmistuin nimittäin Helsingin yliopistosta yleisestä kirjallisuustieteestä enkä kotimaisesta kirjallisuudesta, jolloin suomalaisten klassikoiden sijaan jouduin/pääsin tenttimään maailmankirjallisuutta. Kesällä 2017 kuitenkin sain kunnian oikolukea lokakuussa 12 klassikkoa -sarjassa ilmestyvän juhlapainoksen, johon jälkisanat on kirjoittanut Tuomas Juntunen. Ohessa on sarja lukemisen yhteydessä syntyneitä huomioita, jotka olen julkaissut heinäkuun kuluessa Facebook-seinälläni:

 I OSA

 Koskelan Jussista

Jussi Koskela on Suomessa latistettu suomalaisen sisun sankaripatsaaksi, vaikka Linnan tekstiä lukemalla läheltä hänestä saa hieman toisenlaisen kuvan. Jussi on ahne ja itara mies, joka sairastuu työntekoon, joka sitten tekee hänestä vanhan ja katkeran ennen aikojaan. Toki, ajat olivat kovat, mutta Jussi haalii itselleen tarpeettoman suuret viljelysmaat ja suuren tuvan vain monumenttina omalle työteliäisyydelleen, eikä hän pysty niistä edes nauttimaan, koska omistuksen myötä tulee menetyksen pelko, sillä torpparin oikeudet ovat parhaimmillaankin veteen piirrettyjä. Muita kyläyhteisön tyyppejä vasten Jussin elämä näyttää kovin ankealta ja typistetyltä, kuten kohtauksessa, jossa hän joutuu tekemisiin pappilan lapsen kanssa: ”Paljon oli maailmassa asioita, joita Jussi ei hyväksynyt, ja katteeton mielikuvitus oli niistä ensimmäisiä.”

Kolmesta pisteestä

Pohjantähdessä työväestön välimerkki on kolme pistettä, sillä Linnan työläiset jupisevat alituiseen itselleen ja heidän puhuessaan herroille repliikkien auki jättäminen alleviivaa niiden ympäripyöreyttä. Pisteen tuoma lopullisuus suoraan Linnan maailmassa vain niille, joilla on omaisuutta ja valtaa; pisteen piilotettu viesti on se, ettei sanottuun saa eikä voi väittää vastaan.

Sanastosta

Pohjantähden lukemisen ilot ovat monenlaiset. Oppii monenlaisia sanoja, kuten esimerkiksi ne pilkkanimet, joilla Elina kutsuu sallivalla vetelyydellään miehiä puoleensa vetävää Aunea saatuaan selville, että Akseli on käynyt tämän luona hankkiutumassa eroon poikuudestaan: lohnake, votakka, votko, vosu. Linnan salaivainen kommentaari on pilkistellessään mainiota luettavaa, kuten esimerkiksi kohtauksessa, jossa Koskelan perheessä sovitaan Akselin uuden talouden asioista: ”Ylipäänsä asiasta selvittiin vaivattomasti siihen nähden, että oltiin Suomessa ja suomalaisia”. Toisaalla taas Linna käyttää säästeliästä kertojanääntään särkeäkseen lukijan sydämen, kuten Akselin ja Elinan ensimmäisen vakavan riidan jälkeen: ”Elämä oli iskenyt. Ensimmäisen kerran.” Ensimmäisen osan loppu on kuitenkin niin banaali, että jotenkin haluaisi uskoa Linnan muotoilleen ensimmäisenä tämän tosiasian, muuten sen esiintuominen vieläpä viimeisinä sanoina on anteeksiantamatonta: ”Suomen suvi on kaunis. Mutta lyhyt.”

Mielensä pahoittamisesta

Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan selkeä esikuva on Pohjantähden Jussi Koskela. Aivan kuten Mielensäpahoittaja yhä harmittelee 50-luvulla ostamaansa Coca-Cola-pulloa, Jussi näkee ”lakriksin” kaiken pahan alkuna ja juurena, kylän lasten turmelijana. Vastapaino Jussille on Otto Kivivuori, mies joka ei ota asioita raskaasti mutta on silti taitava ammattilainen, joka tekee hommansa ja auttaa pyyteettömästi Jussiakin monta kertaa muuraamisessa ja hevoskaupoissa. Oton syntisarakkeessa on taaja vierailu vieraissa aitoissa, mikä aiheuttaa Anna-vaimolle harmia ja surua, mutta muuten näkisin Oton hyvin positiivisena esimerkkinä siitä, miten kannatti elää 1900-luvun Suomessa, jos vain osasi.

 

II OSA

Muiden kehumisesta

Pohjantähdessä näkyy hienosti suomalaisen miehen ikiaikainen arastelu kehua muita ihmisiä, varsinkaan lapsia ja naisia. Tästä on jo kakkososan alussa hyviä esimerkkejä. Kun tuore äiti Elina kinuaa Janne-veljeltään kohteliaisuutta vastasyntyneestä lapsestaan, veli vasta pitkän kärttämisen jälkeen alentuu sanomaan: ”Näkyy olevan silmät ja kaikki”. Akseli taas ei nuorikkoaan äidy juuri kehumaan paitsi toisinaan Kivivuoren luona vieraillessaan ja silloinkin viinan vauhdittamana – milloin Otto heti pilkkaa häntä ämmien kehumisesta. Hellyyttään Akseli purkaa lähinnä Poku-hevoseensa, ja silloinkin humalassa (eikä hän edes kovin usein juo): ”Ollaan semmoset veljekset, noin vaan nätisti sanoen, että pärjätään”. Jo sana ”nätti” on sellainen, ettei sitä suomalaisen miehen vuosisadasta riippumatta tohdi muista ihmisistä käyttää.

Räätäli Halmeesta

Kun punaisten vallankumous on alkamassa, räätäli Halmeen hahmo nousee Pohjantähden henkilökaartin eturiviin. Linnan maailmasta keikaroivasta ja oppineesta Halmeesta kasvaa idealistinen sosialisti, joka on kuitenkin sivistyneen puheenpartensa ja tyylikkyytensä takia enemmän kotonaan herrasväen parissa kuin edustamiensa työläisten. Tämä tekee hänestä tragikoomisen hahmon, kuten myös hänen mahtipontiset puheensa, jotka ovat omiaan ikävystyttämään sekä herroja että työläisiä. Toisessa osassa nämä nousevat myös teoksen esteettiseksi ongelmaksi, sillä kun lakkoneuvotteluissa Linna antaa Halmeen jaaritella omiaan yli kahden tiheästi taitetun sivun verran, on hankala päätellä, haluaako hän meidän kuuntelevan mitä hänellä on sanottavaa vai nauraa hänen sopimattomalle juhlallisuudelleen, joka ”tuntui sopimattomalta puoliaution salin arkisessa tunnelmassa, jota tehosti tyhjän huoneen tavallista kuuluvampi kaikukin”. Mieleen tulee väkisinkin Franquinin nerokkaan Piko ja Fantasio -sarjakuvan Sieninevan pormestari, jonka puheet ovat aina kokoon jeesusteipattuja sikermiä keskenään ristiriitaisia kliseitä.

Kielen käytöstä

Pohjantähden toisessa osassa on kaiken historiallisen draaman ohessa sivuteemana ihmisten suhde kieleen vallankäytön välineenä. Tämän vuoksi siinä on sommitelmalliselta kannalta liiaksikin otteita henkilöiden puheista, esitelmistä ja kirjeistä. Irvokkaimmillaan se näyttäytyy kohdassa, jossa tunnontuskien kanssa painiva kirkkoherra Salpakari kirjoittaa itselleen esseen oikeuttaakseen katkeruutensa ja kostonhimonsa kapinoivia punaisia vastaan – se on tietenkin retorista sanahelinää, joka alkaa sanojen määrittelystä ja päätyy juuri sinne, minne Salpakari tähtääkin, koston oikeutukseen. Tragikoomisimmillaan se on jaksossa, jossa kaunopuheinen räätäli Halme koettaa lohduttaa kuolleen pojan vanhempia puheillaan sielun ikuisuudesta: se ei tyynnytä äidin surua eikä isän raivoa, mutta Halme itse tuntee olonsa kohottuneeksi poistuessaan surutalosta. Punapäälliköksi nouseva Akseli Koskela ei puheista piittaa, mutta aina hänen puhuessaan joukoilleen niissä on oppimattoman ihmisen konstailematonta särmää, joka puhuttelee lukijaakin. Liikuttavimmillaan kieli näkyy Elma Laurilan tylyissä kirjeissään ihastukselleen Akulle, sillä Elma on jo lapsena oppinut torjumaan maailman ennen kuin se torjuu hänet; mutta silti kirjeen kirjoittamisen akti on kirjoittamiseen tottumattomalta tytöltä rakkauden teko silloinkin, kun Elma vain moittii siinä Akua: ”Leuhka herra saa minun puolestani mennä rintamalle enkä yhtään sure, vaikka lahtarit tappaisi.”

Kirjan ääressä itkemisestä

Koska kyyneleet ovat minulla aina olleet kiusallisenkin herkässä, en häpeile myöntää, että itkin vuolaasti Pohjantähden viimeisen sadan sivun aikana. Jos ei sitä hienon taiteen edessä kehtaa vollata, minkä asian sitten? Kakkososan loppu on sellainen greatest hits kyyneliä kirvoittavista aiheista, että sitä voisi melkein pitää laskelmoivana, ellei se toimisi niin hyvin: niin monta teloitusta, niin monta suruviestin saavaa omaista, kuolemaantuomitun Akselin lakoninen viimeiseksi luulemansa kirje perheelleen… Jos kakkososan alussa kompositio tuntui turhan hajanaiselta, kun Linna laajensi henkilökaartiaan ja kylän perspektiiviä ensimmäisestä osasta, kirjan jälkimmäinen puolisko hälvensi epäilykseni ja tekee trilogiasta merkkiteoksen jo tässä vaiheessa. Frans Kafka aikanaan sanoi, että meidän pitää lukea sellaisia kirjoja jotka puukottavat meitä: hyvä romaani on hakku, joka louhii jäistä merta sisällämme. Tässä Pohjantähden kakkososa onnistuu.

 

III OSA

Ikääntymisestä

Kun kolmososan alussa kerronta kiihtyy ajallisesti, huomaa kuinka henkilöiden ikääntymiseen on kissanpäiväisestä nykyajasta käsin vaikea suhtautua. Kun Akseli tulee vankileiriltä ”henkisesti ja ruumiillisesti murtuneena miehenä”, vuosilukujen kitsas sijoittaminen tekstiin saa lukijan pitämään häntä jo vanhana miehenä, vaikka hän ei ole kolmeakymmentäkään. Kun Linna töksäyttää Elinan raskauden yhteydessä hänen olevan nyt kolmekymmentäyksi, sekin tulee lukijalle shokkina, niin paljon on hänkin ehtinyt kokea ja menettää. Jussi remelsi terveytensä soillaan jo alle nelikymppisenä, ja kun rovasti Salpakari täyttää viisikymmentä, häneenkin on ehtinyt suhtautua jo vanhana miehenä, niin monta sataa sivua ja mullistusta on ehtinyt hänenkin kanssaan kokea. Kaikki tämä saa 47-vuotiaan lukijan tuntemaan itsensä yhtä lailla ikälopuksi ja toivottoman nuoreksi.

Hyvien heikkoudesta

Jo kliseeksi on muodostunut sanonta, että pahan voittoon ei tarvita muuta kuin se etteivät hyvät ihmiset tee mitään. Pohjantähdessä tämän kliseen totuudellisuudesta on selkeänä esimerkkinä rovasti Lauri Salpakari, joka on pohjimmiltaan hyvä ja myötätuntoinen mies: hän vastustaa väkivaltaa ja kiihkoilua, sympatiseeraa Koskeloiden ja muiden torpparien kovaa osaa, tekee parhaansa levittääkseen kristillisen ihmisrakkauden sanomaa. Silti kerta toisensa perään Salpakari antaa periksi, ensiksi kiivastahtoiselle Ellen-vaimolle, joka haluaa omia osan Koskeloiden tontista pappilan suurten palvelijakulujen kattamiseksi; kiihkomieliselle Ilmari-pojalleen, jonka mielestä punikit pitäisi kitkeä kansasta teloittamalla; fanaaattiselle opettajalle Rautajärvelle, jonka mielestä demokratia on kaadettava, koska kommunistit käyttävät sitä hyväkseen. Kaikesta tästä Salpakari potee huonoa omaatuntoa, mutta päätyy kuitenkin aina järkeilemään kaiken itselleen parhain päin. Tässä mielessä hän on ehkä Pohjantähden murheellisin hahmo, sillä lahtarit, suojeluskuntalaiset ja fasistit sentään uskovat johonkin ja toimivat sen mukaisesti, kun taas Salpakari tietää toimivansa väärin mutta ei voi heikkoudelleen mitään.

Yhteisön hylkiöistä

Pohjantähden hienoimpia piirteitä on Linnan kyky ymmärtää yhteisön hylkiöitä, eksentrikkoja, kummajaisia ja renttujakin. Kautta teoksen törmäämme yksilöihin, jotka eivät pysy ruodussa, kieltäytyvät noudattamasta normeja, joko omasta valinnastaan tai kovien kokemusten kautta. Trilogian reunamilla asuu lähes koko matkan Susi-Kustaa, korpianarkisti, joka ei piittaa muusta kuin omista asioistaan, antaa palttua politiikalle, ei tapaa ketään ja surutta metsästää kettuja toisten mailta. Lähempänä yhteisöä mutta lähes yhtä kaukana sen säännöistä hoipertelee Elias ”Elkku” Kankaanpää, joka trokaa pirtua mitä sen juomiseltaan ehtii ja haaveilee saavansa joskus käsiinsä Mustan Raamatun. Teoksen loppusuoralla saamme tavata ruokottoman Rautalan, johon sotaisa Ilmari ihastuu niin että ottaa tämän henkilökohtaiseksi lähetikseen huolimatta siitä — tai juuri sen takia –, ettei mies välitä vähääkään sotilaallisuudesta, kurista tai auktoriteeteista (ja silti Rautala kantaa itse haavoittuneen Ilmarin pois etulinjasta). Liikuttavin jakso on mielestäni kuitenkin se, jossa Linna yllättäen suo näkökulman Valtu-pojalle, Leppäsen Aunen (jota kylän miehet kutsuvat myötämieliseksi ja naiset lohnakkeeksi) aviottomalle ”ongelmalapselle”, joka lintsaa koulusta ja puhuu rivoja herroille. Asettuessaan Valtun nahkoihin muutaman sivun ajaksi Linna näyttää kasvattamattomuuden ja likaisen ulkoasun alla olevan lapsen, jolle ei missään vaiheessa ole suotu edes mahdollisuutta olla muuta kuin on — ja oman sijansa Pentinkulmasta Valtu löytääkin vasta talvisodasta, jossa hän kuolee ensimmäisenä, muuta ei sankaruuteen tarvita.

Kuolemasta

Kun kirjoittaa useamman sukupolven yli tähyävän saagan, kuolema väistämättä ottaa siinä tärkeän roolin. Pohjantähdessä näkyy Linnan ohjelmallinen pyrkimys antaa kuolleille merkitys, joka oikeuttaa heidän elämänsä: Koskelan pojista moni kuolee melkein kameran ulkopuolella, heidän poismenonsa säteilee vain jäljellejääviin, mutta muuten Linnan nerokkuus osuu parhaiten niihin hahmoihin, jotka kerronta muuten jättää sivuun. Jussi ja Aleksi Koskela molemmat käytännössä kuolevat saappaat jalassa (kituvat ja sitten menehtyvät) mutta muuten Linna suo armoaan Valtu Leppäselle, Ilmari Salpakarille ja huonosti suomea osaavalle paronille, joka siihen saakka on näyttänyt karikatyyriltä: kun pistimen lävistämä paroni viimeiseksi ajattelee kurkkua kuristaen sitä kuinka vaivattomaan elämään tottunut paronitar pärjää ilman häntä, lukija näkee hänet aivan uudessa valossa, vain sekuntia ennen kuin hänen elämänsä loppuu. Linnan viesti on, että jokainen kuolema ja samalla jokainen elämä on tärkeä, mikä ihan oikeasti itkettää.

Samuli Knuuti