Mistä Pintti syntyi?

18.8.2018

Kirjailija Tommi Kinnunen
Tommi Kinnunen. Valokuva Suvi-Tuuli Kankaanpää

Joskus 2000-luvun alkuvuosina ostin puolisoni kanssa pienen ränsistyneen torpan Vakka-Suomen takamailta. Kunnostusurakka oli valtava, mutta monen vuoden työn lopputuloksena saimme remontoitua vanhan vaatimattoman rakennuksen – sekä kerättyä lukuisia naapuritalojen asukkailta kuultuja juttuja siinä aikoinaan asuneista ihmisistä.

Tarinat kertoivat kolmesta sisaruksesta, jotka asuivat saman katon alla, olivat perhe ja samalla eivät olleet. Niissä rakennettiin taloja eikä muutettukaan niihin, saunotettiin omassa saunassa tansseihin lähteviä kyläläisiä ja vaiettiin oman elämän kipeistä hetkistä. Raahauduttiin sairaina metsän läpi vieraille oville pyytämään apua, kun ei tahdottu sitä lähempää vastaanottaa. Kertomukset jäivät mieleeni mutta hautautuivat toisten tarinoiden alle, sillä kirjoittelin ensin Neljäntienristeystä, sitten Lopottia. Yhtä lukua työstin kerran kokeillakseni, lähtisikö tarina elämään. Ei lähtenyt, silloin.

Anoppilani sijaitsee pirkanmaalaisessa kylässä, jossa toimi Suomen vanhin, jo 1700-luvulla perustettu lasitehdas. Pieni, viehättävä kylä on kertomusten mukaan rakennettu lasinsirpaleiden päälle, sillä kahdensadan vuoden ajan tuotannossa syntyneellä jätelasilla, pintillä, on tasoitettu maaston notkoja ja painaumia. Minulle lasi ja sen valmistaminen ovat outoja, jännittäviäkin ilmiöitä, ja usein kyselinkin appiukoltani, vanhalta puhaltajamestarilta tehtaan elämästä. Hän kun oli aloittanut työt tehtaalla jo vuonna 1940. Myös anopilleni materiaali oli tuttu, sillä hän on ammatiltaan lasisuunnittelija.

Romaani Pintti lähti syntymään kahdesta pienestä tapahtumasta. Ensin se kyti vaatimattomassa rakennuksessa, joka lahosi ja murentui anoppilan mäen rinteessä. Kysyessäni rakennuksen historiasta minulle kerrottiin sen olevan tehtaan vanha yleinen sauna. Toinen sysäys oli valokuva, jonka anoppi kerran näytti. Kuva oli vaatimaton, pieni ja mustavalkoinen otos, mutta sen sisältö oli kiehtova: siinä vanha puurakenteinen lasitehdas roihusi jättiläismäisenä roviona.

Minua kiinnostaa myös sodan vaikutus ihmisiin. En tiedä, mikä siihen on syynä: ehkä se, että lapsuudessani toisen maailmansodan arvet näkyivät vielä niin selvästi Kuusamon hitaasti uusiutuvassa luonnossa. Eniten minua ihmetyttää se, miten ihmisten oli mahdollista palata takaisin normaalielämään sen jälkeen, mitä he olivat nähneet, tehneet ja kokeneet sodan aikana. Terapiaahan ei Suomessa sodan traumoihin annettu, vaan ihmisen katsottiin olevan mieleltään heikko, jos hän jäi menneisyyden vangiksi ja taisteli uudelleen unohtuneita taisteluita. Sodan kiinnostava ilmiö oli myös se, että naiset saivat taisteluiden aikana tehdä sellaisia töitä, jotka heiltä oli aiemmin kielletty. Millaista oli kokeilla toisenlaista elämää – ja joutua luopumaan siitä miesten palatessa takaisin? Varsinkin kun palanneet eivät enää olleet samanlaisia kuin lähtiessään olivat.

Siitä se alkoi. Mökkitorppamme entiset asukkaat alkoivat elää lasitehtaalla heti sodan päätyttyä. Aloin ahmia lähdekirjallisuutta, haastatella yhdeksänkymppisiä lasinpuhaltajia, kantajia, palkanlaskijoita ja hiomon työntekijöitä. Lähettelin sähköpostiviestejä yliopistotutkijoille, työväenliikkeen omaisuuden nykyisille haltijoille, arkistonhoitajille, paikallishistorian tuntijoille ja limonaditehtaille. Mitä enemmän sain kuulla, sitä kiinnostavammalta hierarkkinen tehdas vaikutti, samoin sen yhteydet keskieurooppalaiseen lasinpuhallukseen ja viereiseen vanhaan kartanoon, jonka omistaja alun perin hytin oli perustanut mutta joutunut siitä lopulta luopumaan.

Tahdoin myös kokeilla uutta muotoa. Esikoisteokseni Neljäntienristeys kertoi tapahtumia sadan ja yhden vuoden ajalta, ja toinenkin, Lopotti, kattoi yli seitsemän vuosikymmentä. Olen itse aina inhonnut yhdenpäivänromaaneja, joten päätin kokeilla kirjoittaa sellaisen itse. Ihan en onnistunut, sillä lopputuloksena on kolmenpäivänromaani.

Minulle on kirjoittaessa tärkeää se, kenen tarinoita kerrotaan. Maailma on aina ollut moniääninen paikka, mutta turhan usein kuullaan vain voimakkaiden miesten tarinoita. Ehkä siksi koen tärkeäksi yrittää antaa vuoron niille, jotka muuten jäisivät hiljaisiksi ja kenties unohtuisivat, tai sellaisille, jotka yhteiskunta on ehkä katsonut vähäisiksi ja epäkelvoiksi. Ehkä siksi teoksissani äänen saavat ne, jotka kertovat, millaista on elää toiseutta. Seistä hieman syrjässä. Kuunnella, kun naapuripöydissä nauretaan ja kerrotaan sellaisia tarinoita, joita kelpuutetaan mukaan historiankirjoihin.

Kaikesta tästä syntyi tämä kolmas, lasinhauras Pintti.