Antti Holman kirje Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -äänikirjaprojektista

Näyttelijä, kirjailija Antti Holman ajatuksia Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -teoksesta ja sen äänikirjaksi lukemisesta:

”En ollut ehkä lukenut Pohjantähti-trilogiaa loppuun, kun minua kysyttiin äänikirjan lukijaksi. ”Ehkä” siksi, että kun muutama vuosi sitten aloitin ensimmäisen osan alusta, en suuresta Matinkuusesta lukiessani voinut sittenkään olla varma lukemattomuudestani, koska puu oli aivan tuttu, siitä oli kuva mielessäni. Joko teini-iässä romaaneita ahmiessani olin nielaissut Pohjantähdenkin tai sitten Suomessa kasvaneen ihmisen sisällä, jossain siellä lapsuuden ja aikuisuuden rajalla, kasvaa Matinkuusi.

En silti tiennyt, mitä odottaa. Kansakunnan kaapin päällä oleviin teoksiin on lupa suhtautua epäluuloisesti, sillä kaappien päällä on usein pölyä. Klassikoista halutaan puhua arvostavasti ja muistuttaa, miten paljon niillä on annettavaa myös nykypäivän ihmiselle, vaikka ne olisivat puisevia luentoja ankeiden setien seikkailuista. Pohjantähden kanssa kyynisyyteni koki kolauksen.

Minulle Täällä Pohjantähden alla on ennen kaikkea teos luokasta. Olen valittanut siitä, että nykyisen identiteettikeskustelun rinnalla tai sisällä ei puhuta tarpeeksi rahasta, siitä, miten toimeentulon kysymys ajaa muiden kysymysten edelle. Ajattelen, että vuokralaisen käsitys oikeudenmukaisuudesta, tai jopa sellaisista käsitteistä kuin ”kansallinen luonne” tai ”yhteiset asiat” tai ”jumala”, on harvoin sama kuin sillä ihmisellä, jolle vuokraa maksetaan. Siitä, tai siitäkin, Linna kirjoittaa. Ottaapa teos osaa vuosikymmenten takaa identiteettikeskusteluunkin näyttämällä, miten yhteisö muokkaa kokonaisia ihmiskohtaloita pelkästään arkisessa kanssakäymisessä: sisälle pääseminen tai ulos jääminen ovat iäisesti asioita, jotka saattavat ratkaista sen, miten ihminen asemansa maailmassa näkee, vaikka kyse ei olisi sen suuremmasta vaikutuspiiristä kuin Pentinkulman kylänraitti.

Linna viekoittelee lukijan ensin mustavalkoisten tarinallisten asetelmien todistajaksi, joka helposti uskoo olevansa nöyrän torpparin puolella ja inhaa, uutta maanomistajaa vastaan, kunnes luku luvulta henkilöt avautuvat ja muovautuvat toinen toistaan vasten ja niin paljastuu lukijakin, itselleen. Minulle koitti tämäkin synkeä myöntymisen hetki: olen Ellen Salpakari, hyväosainen hyvesignaloitsija, joka kuvittelee pystyvänsä järjestämään kaikkien asiat vain puhumalla niistä. Kuitenkin kirjan loppua kohti kuljettaessa puristin penkkiä allani ja toivoin, ettei Ellen Salpakarillekaan kävisi mitään ikävää, sillä vaikka Linnan katse on julma vallan ja ahneuden turmelemaa ihmistä kohtaan, on se julmuutta vielä paljon enemmän armollinen. Linna tietää, ettei kukaan ole immuuni sille, että saa vallan toiseen ihmiseen.

En ole sitä koulukuntaa, joka ajattelee, että äänikirja täytyy lukea kuin merisää: värittömästi ja tulkitsematta. Kyseisen koulukunnan ajattelussa on mielestäni virhe: myös merisään lukeminen on tulkinta. Kaikki ääneen lukeminen tähtää siihen, että kirjaan painetut sanat tulisivat ymmärretyiksi ilman tekstin apuvälineitä, kuten esimerkiksi repliikkiviivoja ja ellipsejä. On toki sellaisiakin lukijoita, jotka näyttelevät äänitysstudiossa kuin eivät olisi koskaan saaneet näytellä, mutta en toivottavasti kuulu heihin. En myöskään usko sellaiseen kirjailijan totuuteen, joka jostain olisi tunnistettava ja äänellisesti toteutettava. Niinpä uskon omaan totuuteeni ja toivon, että kuulija voi verrata siihen omaansa. Olen tehnyt joitakin valintoja, joiden toivon auttavan kuulijaa tunnistamaan henkilöitä ja ajan kulumista heissä. Kirjoista on olemassa myös Veikko Sinisalon luenta, hänen totuutensa.

En haluaisi antaa pandemialle kiitosta yhtään mistään, mutta entisessä normaalissa tuskin olisin saanut äänittää kirjaa nykyisessä kotikaupungissani Los Angelesissa. WSOY teki kuitenkin suuren työn ja järjesti paikallisen yhteistyöstudion, jossa sitten vietin marraskuun. En tohdi verrata työtäni suon perkaamiseen, mutta hyvin fyysiseksi se muodostui. Viisituntisten päivien loppupuolella silmäni eivät enää meinanneet toimia lainkaan, luin sanan kerrallaan ja opetin amerikkalaiselle äänittäjälle kaikki Suomen kirosanat ja myös joitakin itse keksimiäni. Emme pitäneet lounastaukoa, vaan puolentoista tunnin välein makasin studion lattialla ja söin pähkinöitä ja ajattelin, että lopulta minä pääsin kuin pääsinkin Hollywoodiin, mutta en aivan sillä tavalla kuin olin ajatellut.

Marraskuun aikana kuljin pentinkulmalaisten rinnalla seitsemisenkymmentä vuotta ja mietin heidän kanssaan, kuka Suomen omistaa? Kenen Suomi on, kenen suomalaisuus? Oppiiko virheistä, vai jäävätkö ne piiloon muistuttamaan itsestään niin kuin vääntynyt selkä? Miksi aika on niin armoton? Eikö mennyttä mitenkään saa takaisin? Eräänä iltana projektin jo päätyttyä sain vastauksen ainakin viimeiseen kysymykseen: ei saa. Kokeilin nimittäin lukulaseja ja ymmärsin, että aika kuluu minussakin, ja alistuin.  Harmitti vain, etten kokeillut niitä jo ennen kuin olivat, no, arvaattekin: suo, kuokka – ja Jussi.”

Antti Holma

Kuuntele Täällä Pohjantähden alla nyt.

Hiljainen marssi

Tommi Kinnunen kertoo taustaa Ei kertonut katuvansa -kirjan synnystä.

“Eikö niistä kannattaisi kirjoittaa? Niistä palaavista naisista?” kysyi puolisoni kesämökkimme saunan lauteilla eräänä helmikuisena viikonloppuna.

Keskustelumme oli rönsyillyt Lapin sodan tapahtumasta toiseen: siitä, kuinka Pohjois-Suomessa oli enimmillään noin 200 000 natsiarmeijan sotilasta, siihen, kuinka synnyinkyläni Kuusamon keskustassa ei sodan tuhoilta säästynyt kuin kaksi taloa. Olin juuri lukenut Oulun yliopiston tutkija Marianne Junilan teoksen, joka käsitteli suomalaisten siviilien ja saksalaisen sotaväen rinnakkaiseloa, ja pohdimme, millaiset syyt olivat ajaneet suomalaisia naisia hakeutumaan natsien palvelukseen. Kun Saksa antautui, kaikki Norjaan lähteneet naiset toimitettiin ensin Osloon ja sieltä laivattiin vankileirille Hankoon, mutta lapsuudessani olin kuullut sellaisistakin, jotka kävelivät kotiin. Olin vielä maininnut puolisolleni, että sain 80-luvulla olla mukana Ritva-Kaija Laitisen kirjoittamassa näytelmässä, joka osittain käsitteli Norjaan lähteneiden suomalaisten matkaa takaisin kotimaahan ja että kouluaikainen historianopettajani oli kertonut, miten sodan jälkeen kotiin oli palannut väsyneitä, hiljaisia naisia. Kaikki tämä johti tuohon kysymykseen. “Eikö niistä kannattaisi kirjoittaa?”

Mieleeni alkoi nousta kuvia vaitonaisesta naisjoukosta vaeltamassa läpi tuhkaksi muuttuneen Lapin kohti Rovaniemeä. Osa ajatuksista oli selkeämpiä: yhdessä eräs kulkijoista istuu ojanpenkalla ja seuraa toisten loittonevia selkiä, toisessa katsellaan tuttua maisemaa eikä tunnisteta sitä enää. Osa ajatuksista oli epätarkkoja, aistihavaintoja: kimmeltävät järvet ja vihreän sävyjä hohtava metsä. Palaneiden talojen noen haju, ohrarieskan maku. Se, miltä poisajeltujen hiusten sänki tuntuu kämmenessä.

Löylyttelimme loppuun, peseydyimme ja juoksimme tupaan, sillä ulkona pyrytti lunta.

Iltayöstä laadin mielikuvistani muistiinpanoja, sitten synopsiksen. Yöllä lähetin kustannustoimittajalle viestin: “Tiedoksi sinulle sellainen, että tänään mökillä saunottiin ulos uuden romaanin idea.”

Kotona aloin tankata tietoa tapahtuneista. Luin Lapin tuhosta, tieverkon jälleenrakentamisesta ja naisen asemasta sodassa. Uskaltauduin lähettämään sähköpostia Marianne Junilalle ja tenttasin häntä palanneiden naisten kohtelusta. Selvittelin Käsivarren rajavartioinnin tilaa, saamelaisten asemaa ja miinanraivauksen aikataulua. Kävin arkistossa lukemassa Hangon leirin kuulustelupöytäkirjoja ja hankin väitöskirjan Saksaan matkustaneista naisista, mutta näistä kävelleistä ei tietoja löytynyt. Yhtäkään haastateltavaa en varmasti löytäisi, sillä nuorimmankin heistä täytyisi olla yli satavuotias. Äitini mainitsi, että isoäitini äidin, kuusamolaisen kätilön kotiapulaisena olisi hetken ollut nuori tyttö, joka oli kävellyt Norjasta kotiin.

Otin yhteyttä historianopettajaani ja kyselin, oliko hän ehtinyt tallentamaan muistitietoa. Hän kertoi yrittäneensä aikoinaan haastatella palanneiksi väitettyjä, mutta kohdanneensa vain vaikenevia naisia. Tuhotuissa kylissä ei vihollisarmeijan mukaan lähtemistä uskallettu paljastaa. Kuulopuheita ja tarinoita kyllä löytyi, muttei mitään todennettua.

Omat käsitykseni sodasta muuttuivat sen myötä, mitä syvemmälle aiheeseen pääsin. Miten ihmisten oli mahdollista palata takaisin normaalielämään sen jälkeen, mitä he olivat nähneet, tehneet ja kokeneet sodan aikana? Ja kuinka eri tavalla naisten ja miesten perintöä on kohdeltu: Saksan armeijan mukana taistelleille miehille on yhä olemassa muistoa kunnioittava perinneyhdistys, mutta samassa armeijassa työskennelleet naiset leimattiin heti sodan jälkeen joko löyhämoraalisiksi lutkiksi tai univormuista huumaantuneiksi pikkutytöiksi. Miesten tekoja perusteltiin komentoketjuilla, mutta naiset joutuvat kantamaan vastuun yksilöinä.

Kesällä 2019 matkustimme Käsivarren Lappiin ja etsimme jäänteitä siitä tiestä, mitä myöten tahdoin päähenkilöitteni kulkevan. Puoliso jätti minut monta kertaa autosta metsään ja ajoi lapsen kanssa kauemmas odottamaan, kun kävelin pitkin hiekkamaahan tallottua tietä. Kuuntelin askelteni ääntä tien pinnassa, haistelin kesäisen metsän tuoksua ja otin kuvia kukista sekä varpujen lehdistä. Autoon palatessani tenttasin biologipuolisoltani, mitä ne olivat. Takapenkillä lapsi leikki muovisilla poneilla.

Pelkästä matkanteosta tuntui kiinnostavalta kirjoittaa. Aiemmissa kirjoissani ihmiset tapaavat pysyä paikallaan, rakentaa taloja ja asua niissä, mutta tällä kertaa henkilöt vain kävelisivät. Ympärillä olisi vain paljakkaa ja palsasoita, pohjoisen vuolaita virtoja ja kesään kiihkeänä heräävää metsää. Myös Lapin sodasta kirjoittaminen on mielestäni tärkeää. Muuttaessani aikoinaan Etelä-Suomeen huomasin, kuinka täällä ihmiset tuntuvat tietävän tarkasti ne toisen maailmansodan taistelut, jotka sijoittuvat Kannakselle sekä Laatokan Karjalaan, mutta pohjoisen tapahtumat ovat monelle epäselviä.

Kirjoittaessa on kiinnostavaa pysähtyä pohtimaan, kenen kertomuksia kerrotaan. Jokaisen elämässä tapahtuu suuria muutoksia, mutta usein niistä kuullaan vain voimakkaiden tarinoita. Jokaisen meistä täytyy tehdä valintoja, joista vasta jälkikäteen ymmärtää, olivatko ne hyviä vai eivät. Samanlaisiin ratkaisuihin, tai ainakin samaan lopputulokseen saattavat johtaa monet eri syyt. Sodan kuvauksissa on usein keskitytty urheiden miesten taisteluihin tai sisukkaiden naisten evakkomatkoihin. Niille pystytetään patsaita ja julistetaan liputuspäiviä, mutta hiljaisten ihmisten kertomuksiin törmää harvoin.

Nyt kirja on valmis. Historiallisesta teoksesta se ei käy, ja muutamaa faktaksi tietämääni yksityiskohtaa täytyi tarinan vuoksi venyttää epätarkan puolelle. Silti olen iloinen, jos se edes jotenkin pystyy kuvittamaan sitä, mitä tapahtui niille, jotka sodasta kotiin palattuaan katsoivat paremmaksi loppuikänsä vaieta yhdestä elämänsä vaiheesta.

Tommi Kinnunen

 

 

H2O

Sunnuntaina 22. maaliskuuta vietetään Maailman vesipäivää. YK:n teemapäivän otsikkona on tänä vuonna Vesi ja ilmastonmuutos.

Ilmaston lämpeneminen vaikuttaa dramaattisesti sekä vesistöihin että juomaveden saantiin. Kuivuus lisääntyy ja pohjavesivarastot hupenevat, samalla kun tulvat lisääntyvät myrskyjen yleistyessä ja merenpinnan kohotessa.

Pohdin ilmastonmuutoksen vaikutuksia merivirtoihin jo kirjoittaessani edellistä romaaniani Seitsemäs kevät (WSOY: 2017), mutta vasta kesällä 2018 aloin toden teolla miettiä vettä.

Ehkä muistattekin, miten kuiva ja kuuma kyseinen kesä oli?

Vietin perheeni kanssa useita heinä-elokuun viikkoja mökillä Etelä-Ruotsissa. Sadepilvet kiersivät tonttimme kaukaa. Ruoho kellastui, kukat kuihtuivat, ja veden pinta kaivossa painui päivä päivältä alemmaksi. Meidän ihmisten ohella vettä tarvitsivat myös vuokraponimme Gunsi ja Alicia, jotka laidunsivat viereisellä pellolla.

Aloitimme tiukat säännöstelytoimet. Säästimme tiskivedet siivousta varten, perunoiden keitinvedellä kastelimme salaattipenkkiä. Peseydyimme hätäisesti järvivedellä ja kannoimme juomavettä kanistereilla läheisen kylän leirintäalueelta. Tarkkailimme taivaanrannan sävyjä ja pilvien muotoja, ja päivitimme puhelimen sääappia kerran tunnissa: tulisiko huomenna vihdoin sade?

Ei tullut. Kuivuus jatkui, kastelukielto astui voimaan monin paikoin Ruotsia. Metsäpaloja syttyi eri puolilla maata, ja minun päässäni alkoi virrata vesi.

Ajattelin: miten itsestään selvää ja arkista se on, miten välttämätöntä.

Miten kaikki elävä koostuu vedestä, miten kaikki elävä tarvitsee vettä pysyäkseen hengissä.

Ilman vettä ei ole mitään.

Vanha totuus ehkä – mutta en ollut koskaan aikaisemmin pysähtynyt todella pohtimaan sitä.

Auringon porottaessa ja koivujen kellastuessa ennen aikojaan minä ajattelin veden kiertokulkua ja sen ainutlaatuisia ominaisuuksia: lämmönvarauskykyä, kapillaari-ilmiötä.

Pohdin veteen liittyvien uhkakuvien ristiriitaisuutta: miten sitä on yhtä aikaa liikaa ja liian vähän. Ja miten naurettavan pieni pulma mökkikaivon kuivuminen on verrattuna siihen, että sadat miljoonat ihmiset elävät päivittäin ilman puhdasta juomavettä.

Aloin lukea vedestä: kemiaa, fysiikkaa, maantietoa. Luin vesitaloudesta ja -politiikasta, maailman vesistöjen synnystä ja nykytilasta.

Opin, ettei Keltainen joki enää virtaa mereen saakka, koska puuvillan keinokastelu on imenyt sitä kuiviin. Yhä useammat maat ovat riippuvaisia tuontivedestä, ja Kiina ja Lähi-idän rikkaat öljymaat ostavat ja vuokraavat kaikessa hiljaisuudessa maa-alueita Afrikasta ja Lounais-Aasiasta oman veden- ja ruuansaantinsa turvaamiseksi.

Opin, että pulloveden tuotanto on keskittynyt muutamalle ylikansalliselle jättikonsernille, ja että puhdas vesi on ihmisoikeus. Vain pari prosenttia maailman vedestä on makeaa, ja ilman sitä ihminen kuolee kolmessa päivässä.

Vesiajatusten ja sääapin tuijottamisen lomassa yritin työskennellä. Olin jo edellisenä talvena alkanut kirjoittaa Hesteristä, nuoresta naisesta, jolla on monta, keskenään ristiriitaista persoonaa.

Monipersoonahäiriö on kiehtonut minua siitä saakka, kun yläasteikäisenä löysin kotikuntani kirjaston psykologiahyllystä Sybilin, Flora Greta Schreiberin klassisen teoksen naisesta, jolla on 16 eri identiteettiä.

Kuumana ja kuivana kesänä 2018 kehitin Hesterille sivupersoonia, seikkailuja ja rakkaussuhteita. Tiedoston merkkimäärä kasvoi ja kertomus eteni, mutta siitä tuntui puuttuvan jotakin.

Erään helteisen päivän päätteeksi tehdyllä uimareissulla tajusin, että puuttuva elementti oli – vesi.

Tarkkailin lapsiani: yksi hyppäsi veteen suin päin laiturilta, toinen otti järven haltuunsa varovasti kahlaten. Keksin, että myös Hesterin ja hänen persooniensa suhde veteen voisi olla vastakohtainen. Hester itse olisi sukeltaja, vapaasukeltaja! Vedenalainen maailma olisi ainoa paikka, jossa hän saisi päässään säksättävät sivupersoonat hetkeksi hiljenemään.

Ja Ofelia, Hesterin sivupersoonista hankalin ja kontrolloivin – hän pelkäisi vettä kuollakseen. Se myös koituisi hänen kohtalokseen.

Muu perhe polski järvessä, minä istuin laiturilla ja kirjoitin niin, että kynästä katkesi terä. Päätin sijoittaa romaanin tapahtumat lisääntyvistä tulvista kärsivään rannikkokaupunkiin. Yksi keskeisistä sivuhenkilöistä, Hesterin isäpuoli Jacek, olisi padonrakentaja.

Vesi kulkisi koko tarinan läpi, herättäisi sen eloon.

Kaivovesi loppui kokonaan pari päivää ennen loman päättymistä. Onneksi ponit olivat siinä vaiheessa jo muuttaneet takaisin kotitilalleen. Tukholmaan palattuamme saapui ensimmäinen kunnon sade. Vähitellen myös metsäpalot sammuivat.

Kirjoitustyö jatkui syksyllä, talvella, seuraavana keväänä ja kesänä. Vain pieni murto-osa kaikesta vedestä hankkimastani tiedosta päätyi lopulta valmiiseen romaaniin. Niin käy melkein aina, minulla on tapana liioitella hieman taustatyötä tehdessäni.

Vesi sai kuitenkin merkittävän roolin käsikirjoituksessa, joka muutaman mutkan jälkeen sai nimekseen H2O. Paitsi veden, tulvien ja sukeltamisen takia, myös Hesterin sivupersoonien mukaan. Kuten Ofelia sanoo Hesterille:

”Ajattele, että me olemme kuin vettä. Tai siis, ihmisethän ovat vettä, suurimmaksi osaksi. Ja vesi muuttaa muotoaan, mutta pysyy silti samana. Sen ei pitäisi olla mahdollista, mutta se on!”

Voi olla, että kirjoitan jonakin päivänä lisää vedestä, siihen liittyvistä valtasuhteista, häikäilemättömästä pullovesikaupasta, vesikolonialismista. Sen verran vahvan muistijäljen kuivan ja kuuman kesän 2018 lukemisto minuun jätti.

Pohdin sitä erityisesti sunnuntaina, Maailman vesipäivänä. YK kehottaa meitä kaikkia miettimään miten ilmastomuutoksen vaikutuksia vesistöihin ja juomaveden saantiin voidaan hillitä – paitsi poliittisin päätöksin, myös esimerkiksi paremman vesihuollon avulla.

YK muistuttaa myös, että jokainen meistä voi koota kokoon omat pisaransa: äänestämällä, osoittamalla mieltään, tekemällä päivittäisiä, henkilökohtaisia valintoja.

Itse tarkkailen ainakin vesijalanjälkeäni, ja mietin: hankinko uudet farkut, joiden tuottamiseen on kulunut 10 000 litraa vettä – vai ostanko sittenkin käytetyt?

Tarvitsenko välttämättä keinokasteltuja ja merten takaa tuotuja avokadoja, vai valmistaisinko kuitenkin ruokaa kotimaisista juureksista?

Näinä päivinä jälkimmäisen vaihtoehdon valintaan on harvinaisen monta hyvää syytä.

Tiina Laitila Kälvemark

Tutustu uutuuskirjaan H2O tästä.

Finlandia 2019

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittaja on Marisha Rasi-Koskisen Auringon pimeän puoli ja Lukija-Finlandian voittajaksi äänestettiin ylivoimaisesti Johanna Venhon Ensimmäinen nainen. Lue nyt!

Marisha Rasi-Koskisen Auringon pimeän puoli

”Voittajaksi valikoitui lopulta kirja, joka jäi voimakkaimmin kummittelemaan. Lukukokemus on kuin pitkä ja psykedeelinen uni, josta tuntee heräävänsä monta kertaa saamatta lopullista varmuutta valvetilan todellisuudesta. On nipistettävä käsivarresta. Kirjailija heittäytyy paikoin hullunrohkeankin kehyskertomuksen liukkaille jäille notkeaan ja mutkattomaan kieleen sekä psykologisesti tarkkapiirteisiin henkilöhahmoihinsa luottaen. Lopputuloksena on otteessaan pitävä, kysymyksiä herättävä ja aivoja stimuloiva dystooppinen fantasia, joka kuitenkin jättää viimeiseksi jälkikuvaksi verkkokalvoille toivonkipinän. Toivoa on niin kauan, kun on niitä jotka väkijoukossa nostavat kätensä pystyyn epäoikeudenmukaisuuden merkiksi.” Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittajan valitsija Olavi Uusivirta.

Johanna Venhon Ensimmäinen nainen

Eräs lukija kommentoi: ”Kaunis ja herkkä kuvaus Sylvi Kekkosesta. Kirjailija kertoo uskottavasti hänen elämästään. Kirja oli hieno ja mieleenpainuva lukukokemus”.

Korjaus, Marttojen parhaat villasukat

Korjauksia Marttojen parhaat villasukat -kirjaan

Marttojen parhaat villasukat -kirjassa on valitettavasti muutama virhe. Tässä tarkennukset:

  1. 95

Sukan suunnittelija on Marjatta Pyykönen, ei Pyykkönen.

  1. 128–130 Lyhteet

Ohjeessa on virhe mallineuleen ensimmäisellä rivillä. Mallineuleesta puuttuvat myös kerrokset 5–8.

Oikea mallineuleen ohje kuuluu näin:

Aloita mallineule (jaollinen 8 silmukalla).

  1. krs:

Neulo 1 n.

  1. Poimi apupuikolle työn eteen 2 o, 2 n ja 2 o, yhteensä 6 silmukkaa.
  2. Kierrä lanka vasemmalta oikealle kahdesti poimimiesi kuuden silmukan ympäri. Kiristä kierrettyä lankaa sopivasti.
  3. Neulo apupuikolla olevat kiristämäsi silmukat 2o, 2 n, 2 o.
  4. Neulo 2 s nurin ja siirry kohtaan 1. Toista näitä neljää kohtaa koko kerroksen ajan.

2.–4. krs:

Neulo 1 n,* 2 o, 2 n*, toista *–* kerroksen loppuun, kerros päättyy 2 o, 1 n.

  1. krs: 1 n, 2 o, 2 n *poimi apupuikolle työn eteen 6 s (2 o, 2 n, 2, o) ja kierrä lanka kahdesti poimittujen silmukoiden ympäri, neulo apupuikon silmukat 2 o, 2 n, 2 o. Neulo vielä 2 n*. Toista *–* kerroksen loppuun. Neljännen puikon lopussa poimi apupuikolle IV puikon kolme viimeistä silmukkaa (2 o, 1 n) ja I puikon alusta kolme ensimmäistä silmukkaa (1 n, 2 o), yhteensä 6 silmukkaa. Kierrä lanka apupuikolle poimittujen silmukoiden ympäri ja neulo kolme ensimmäistä s IV puikolle (2 o, 1 n) ja kolme viimeistä s I puikolle (1n, 2 o).
  2. krs: Edellisen kerroksen kolme apupuikolta neulottua silmukkaa aloittavat kerroksen 6. Jatka neulomalla *2 n, 2 o*. Toista *–* kerros loppuun. Kolme viimeistä silmukkaa ovat 2 o 1 n.

7–8 krs: Neulo 1 n, *2 o, 2 n*. Toista *–* kerros loppuun, kerroksen viimeiset silmukat ovat 2 o, 1 n.

Toista kerrokset 1–8 viisi kertaa ja neulo tämän jälkeen vielä kerran kerrokset 1–2.

Arttu Tuomisen saatesanat lukijalle

Lukijalle,

Joskus tarinat kirjoittavat itse itsensä, Verivelan kohdalla kävi juuri niin. Olin pyöritellyt romaani-ideaa mielessäni jo vuosia, tutkiskellut sitä etäältä, sillä se oli niin hauras, että pelkäsin särkeväni sen kömpelyyttäni. Idea ei kuitenkaan koskaan jättänyt minua rauhaan, vaan jäi kummittelemaan, kunnes se huusi niin kovaa, että minun oli pakko ryhtyä töihin.

Halusin tallentaa romaaniin sen kontrastin, joka vallitsee aikuisuuden ja lapsuuden välillä. Lapsena asiat ovat yksinkertaisia. On oikea ja väärä, musta ja valkoinen. Parhaaseen ystävään voi luottaa ehdoitta. Kun kasvamme, elämään sekoittuu yhä enemmän harmaan sävyjä. Lapsena ei ole väliä, kuka toinen on tai millaisista oloista hän tulee, ainoastaan se ratkaisee, mitä tuntee sydämessään. Jossain kohtaa tulee vastaan se hetki, taitepiste, kun ei enää olla lapsia, muttei vielä nuoriakaan. Verivelka kertoo noista hetkistä. Halusin kirjoittaa romaanin, jossa lapsuudessa koetut yhteiset kokemukset, parhaalle ystävälle annetut lupaukset, ovat niin väkeviä, että vaikka kaikki elämässä repeytyy palasiksi, ne säilyvät aikojen halki yhtä vahvoina kuin annettaessa.

Kun lopulta aloin kirjoittaa, tuntui, että vain jäljensin paperille hahmot ja tapahtumat, jotka olin jo mielessäni kuvitellut lukuisia kertoja bussissa istuessa tai juuri ennen nukahtamista.

Verivelka on tarina kiusaajista ja kiusatuista, lupauksista, jotka matkaavat aikojen halki – mutta ennen kaikkea se on tarina rakkaudesta ja ikuisesta ystävyydestä.

Arttu Tuominen

Tutustu kirjaan tästä.

Mielensäpahoittajan tavallinen vaalitentti. Teema: Kansalaisen hiilijalanjälki

”Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun matkustaminen pitää lopettaa. Miksi se piti aloittaa? Ensin kuljimme kymmeniä tuhansia vuosia riistan ja juurimukuloiden perässä. Sitten pysähdyimme viljelemään maata, kehittämään kulttuuria ja orjuutta. Viimeisen puolen vuosisadan kuluessa on keksitty, että kaikkien on päästävä lomalle mahdollisimman kauas. Suomalainen tarvitsee marraskuussa valoa toiselta puolelta maapalloa, kiinalainen revontulia Lapista ja amerikkalaisen pitää ihastella ja vihastella kaikkea tenniskengät jalassa. Minun nuoruudessani maasta toiseen siirtymiseen vaadittiin nälkä tai sota.”

Tuomas Kyrö

”Sinusta ei koskaan tule yhteiskunnan täysivaltaista jäsentä”, ala-asteen opettaja sanoi Tuomas Kyrölle. Siitä lähtien kirjan tekijä on miettinyt mitä yhteiskunta on ja kenelle.

Mielensäpahoittaja kysyi kuudelta kansanedustajaehdokkaalta kysymyksen:

Mistä kolmesta asiasta olet jo itse luopunut ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi?

Paavo Arhinmäki, Vas.

”Olen ollut kasvissyöjä 20 vuotta ja yllättävän isoksi sitä kasviksillakin kasvaa. Joukko- ja kevyt liikenne ovat liikkumiseni pääasialliset muodot. Kolmantena ovat ilmastotietoiset valinnat kuluttamisessa. Musta pisteeni on matkustaminen, tosin yritän yhdistää työ- ja vapaa-ajan matkoja mahdollisimman paljon ja miettiä ekologisempia tapoja. Hiilenpoltosta ollaan luopumassa vuo-teen 2029 mennessä, ja se on Helsingille iso haaste. Turpeenpoltto pitäisi lopettaa 2030-luvun alussa – siinä on haaste Keskustalle.”

Teuvo Hakkarainen, PS.

”En ole luopunut ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi yhtään mistään. Jos vertaan nuoruuteeni: kouluun hiihdettiin omatekoisilla puusuksilla. Maito ei ollut purkissa vaan haettiin hinkillä naapurista, eikä ollut laktoosia. Minulle käy se, että eletään hyvin ekologisesti: en tarvitse paljon sähköä. Ilmastonmuutos on globaali, Suomi ei napajäätikköjä sulata. Juuri katselin Intian päästöjä. Pitääkö meidän tehdä Trumpin muuri, ettei ilmasto tule sieltä Intiasta tänne?”

Antti Kaikkonen, Kesk.

”Jos ihan jokainen ajattelee, että omilla teoilla ei ole vaikutusta, niin sillä on jo merkitys. Olen luopunut lämmittämisestä fossiilisilla polttoaineilla ja vaihtanut aurinkosähköön, vähentänyt kaukomatkailua ja jonkin verran ruokavaliovalintoja tehnyt, mutta makkaraa syön edelleen. Merkittävimmin voin vaikuttaa lainsäädännön areenalla. Olin hallitusneuvotteluissa mukana päättämässä siitä, että kivihiilestä luovutaan 10 vuoden kuluttua.”

Veli Liikanen, Vihr.

”Luovuin lihapainotteisesta ruokavaliosta teini-ikäisenä ja autoa en ole koskaan hankkinut. Olen myös luopunut omasta oma-kotitalosta – lasketaanko luopumiseksi, jos en ole taloa koskaan hankkinutkaan? Suuri osa suomalaisista on valmis tekoihin, mutta kimpassa tsemppaaminen ei riitä. Tarvitsemme vahvaa ohjausta, jotta nekin suomalaiset, jotka eivät ole itse valmiita valintoihin, saadaan talkoisiin mukaan.”

Pilvi Torsti, SDP.

”Olen jättänyt viime aikoina lihansyönnin, ja juustoissa on sallittuja lähinnä herkku-juustot. Vuodesta 1995 olen ajanut 12 kuukautta vuodesta fillarilla. Auto vaihdettiin hybridiin. 20-vuotistapaamispäivänä matkailimme Helsingissä, koska en suostunut lentämään. Yhteisten sääntöjen luomiseen meillä on Suomessa harvinainen tilanne, kun kahdeksan puoluetta eli kaikki paitsi Perussuomalaiset sitoutuivat Ilmastopaneelin yhteiseen tavoitteeseen.”

Juhana Vartiainen, Kok.

”En mielelläni lähde tuommoisella rehentelemään. Se mitä tältä päättäjäporukalta voi edellyttää, on vaikuttaa verotukseen ja kansainvälisiin ilmastosopimuksiin ja niillä tämä hoituu. Jos päästöt hinnoitellaan oikein, ilmastokriisi ratkaistaan. Silloin jotkut asiat ovat kalliimpia, kuten lento-lippu. Minusta kaikki aikuiset saavat elää niin kuin haluavat hyvällä omallatunnolla. Kun hinnat muuttuvat, kulutustottumukset sopeutuvat siihen ja niin sen pitää mennä.”

Katso myös kooste Mielensäpahoittajan tavallisesta vaalitentistä.

Lue lisää uudesta kirjasta Mielensäpahoittaja. NYT.

J P Ahonen ja Ville Ranta Sarjakuva-Finlandia-palkintoehdokkaina

Sarjakuva-Finlandia-tunnustuspalkinto jaetaan kahdennentoista kerran Tampere Kuplii -sarjakuvafestivaalilla maaliskuussa 2019.

WSOY:ltä ehdokkaina ovat J P Ahonen teoksella Villimpi Pohjola – Irtiotto ja Ville Ranta teoksella Kuningas menettää päänsä.

Raadin perustelut:

JP Ahonen: Villimpi pohjola – Irtiotto (WSOY)

Opiskelijaelämää seuraa usein aikuistuminen, niin myös Villimpi Pohjola -kokoelmassa Irtiotto. Aiemmista albumeista tutut ystävät kohtaavat arjen, jota rajaavat lapset tai lapsettomuus, työttömyys tai työhaastattelun tuoma stressi. Draama löytyy alleviivaamatta elävästä elämästä. Piirrokset lisäävät realistisine taustoineen kerronnan uskottavuutta, kuvien murretut värit luovat lämpimän tunnelman.

Ville Ranta: Kuningas menettää päänsä (WSOY)

Rannan kirjassa on seksiä, väkivaltaa, huumoria ja vaikeita ihmissuhteita. Se pakottaa lukijansa katsomaan peiliin ja löytämään sieltä itsensä kaikkine vikoineen. Tarinassa sekoittuvat ikiaikaiset moraalikäsitykset ja nykypäivän kertakäyttökulttuuri. Luonnosmainen jälki tuntuu silti vain dokumentoivan tätä hetkeä, jossa ihmiset ovat vetäneet roolivaatteet päälle välittämättä siitä sopivatko ne ylle vai ei.

 

Tampere Kuplii ry:n ja Tampereen kaupungin perustama Sarjakuva-Finlandia-tunnustuspalkinto jaetaan perjantaina 22. maaliskuuta 2019 klo 11.00 Tampereen yliopistolla festivaalin tieteellisen sarjakuvaseminaarin Tampere Kuplii Goes Academicin yhteydessä.

Vuoden 2019 palkinnon saajan valitsee valokuvaaja ja toimittaja Meeri Koutaniemi. Tunnustuspalkinto myönnetään kotimaiselle tekijälle yksin tai yhdessä toisen osapuolen kanssa tekemästä ansiokkaasta sarjakuva-albumista. Palkintosumma on 5 000 euroa. Ehdokkaaksi asetettiin yhteensä 61 sarjakuva-albumia.

Tampere Kuplii ry:n asettama nelihenkinen valintalautakunta luki tarkkaan kaikki teokset ja totesi niiden tason jälleen kerran korkeaksi ja valinnan vaikeaksi. Lautakunta valitsi ilmoitettujen sarjakuva-albumien joukosta kymmenen ehdokasta palkinnonsaajaksi. Teosten saatavuus- yms. tiedot ja painatuskelpoiset kansikuvat löytyvät Sarjakuva-Finlandian www-sivuilta (http://www.sarjakuvafinlandia.fi/teokset.html).

Vuoden 2019 valintalautakunnan jäsenet ovat Heikki Jokinen, Amantia Leinonen, Oskari Rantala, ja Aino Toiviainen-Koskinen.

Lisätietoja:

www.sarjakuvafinlandia.fi

Kyösti Koskela, puheenjohtaja, Tampere Kuplii ry, kyosti.koskela@uta.fi,  050 572 8777.

Jälkisanat: Arto Paasilinna, Jäniksen vuosi

Liki 30 kielelle käännetty Jäniksen vuosi lasketaan nykyään maailmankirjallisuuden klassikoksi. Vaikka romaani sai hyvän vastaanoton Suomessa ilmestyessään vuonna 1975, sen ensimmäinen käännös ilmestyi vasta 1983 Unkarissa ja toinen 1989 Ranskassa.

Ilmeisesti maailmalla ei tuohon aikaan oltu kovin kiinnostuneita suomalaisesta kirjallisuudesta. Pois lukien Juhani Ahon, Aleksis Kiven, Johannes Linnankosken ja F. E. Sillanpään kaltaiset suurnimet, joita oli ranskannettu jo aikoja sitten, ainoa Ranskassa tunnettu ja julkaistu suomalaiskirjailija oli Mika Waltari. Hänen teostensa lisäksi 1970- ja 1980-luvuilla käännettiin kahdenkymmenen vuoden aikana ranskaksi vain viisi suomalaista romaania: Timo K. Mukan Tabu, Eeva Kilven Tamara, Tove Janssonin Sommarboken (Kesäkirja, suom. Kristiina Kivivuori), Henrik Tikkasen 30-åriga Kriget (Elvi Sinervon suomennos ilm. kokoomateoksessa Viimeinen sankari) ja Johan Bargumin Den privata detektiven (Yksityisetsivä, suom. Rauno Ekholm).

Mutta kuudes, Jäniksen vuosi, muutti kaiken. Se oli huikea menestys ja pani alulle ennen näkemättömän käännösbuumin. Jo seuraavana vuonna ranskannettujen suomalaiskirjailijoiden joukkoon lisättiin peräti viisi uutta nimeä: Bo Carpelan, Tito Colliander, Aino Kallas, Rosa Liksom ja Antti Tuuri. Tuolloin herännyt kiinnostus suomalaista kirjallisuutta kohtaan on jatkunut tähän päivään saakka, ja kahden seuraavan vuosikymmenen aikana ranskannoksia julkaistiin jo yli kymmenen kertaa enemmän kuin 70- ja 80-luvuilla.

Käännösten vähäinen lukumäärä johtui todennäköisesti osittain kääntäjäpulasta, sillä siihen aikaan käännettäviä teoksia ehdottivat kustantajille useimmiten kääntäjät itse. Tuon käytännön mukaisesti minäkin nuorena ranskantajana ehdotin Jäniksen vuotta useille ranskalaiskustantamoille, joista sen lopulta valitsi listalleen Denoël.

Olin tutustunut Arto Paasilinnan romaaniin Risto Jarvan Jäniksen vuosi -elokuvan välityksellä haeskellessani sopivaa kirjaa käännettäväksi. Kaikista siinä tarkoituksessa lukemistani teoksista Jäniksen vuosi kiinnitti huomioni huumorinsa ansiosta ja erityisesti siksi, että se on erittäin omaperäinen ja leimallisen suomalainen samalla kertaa.

Vaikka Paasilinna itse ei juuri tunnusta kirjallisia esikuvia, paitsi ehkä tšekkiläisen Jaroslav Hašekin Kunnon sotamies Švejkin tai amerikkalaisen Kurt Vonnegutin Teurastamo 5:n, hänen tuotannossaan näkyy selvästi sellaisten suomalaisprosaistien perintö kuin Johannes Linnankoski, Maila Talvio, Kyösti Wilkuna, Joel Lehtonen, Ilmari Kianto, Maria Jotuni, Maiju Lassila, F. E. Sillanpää, Volter Kilpi ja Aino Kallas.

Professori Kai Laitisen Suomen kirjallisuuden historian mukaan tämän prosaistipolven käsissä ”vakiintuu osittain Runebergistä, osittain Kalevalasta juurensa juontanut, Kiven aloittama ja Ahon sekä Pakkalan jatkama suomalaisen proosan suuri traditio”. Valtaosa tämän kirjailijapolven tuotannosta on kansankuvausta, jonka tunnusmerkit Laitinen kiteyttää kuuteen pääkohtaan:

”1) Perinteinen suomalainen romaani on lähellä luontoa. Luonto on mukana siinä joko ystävänä tai vihollisena tai molempina.

2) Ihmiskäsitys on demokraattinen: päähenkilöt ovat tavallisia ihmisiä, monesti köyhiä pieneläjiä. Suomalainen romaanisankari on usein antisankari.

3) Perusteena tavallisten ihmisten merkitykselle on käsitys heidän ihmisarvostaan, joka ei riipu heidän sosiaalisesta asemastaan tai sivistystasostaan. […]

4) Yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden vaatimus on tärkeä; kirjailijat kuvaavat usein yksilön ja yhteiskunnan virallisen koneiston tai instituutioiden ristiriitaa ja asettuvat heikomman puolelle.

5) Riippumatta yhteiskunnallisesta asemastaan päähenkilöt ovat vahvasti individualistisia ja epäsosiaalisia, jopa epäsympaattisia tai ainakin kriittisesti nähtyjä; tässäkin suhteessa he ovat antisankareita.

6) Suomalaisen kansankuvauksen läpikäyvänä tunnuspiirteenä Kivestä alkaen on realismin ja huumorin yhdistyminen.”

Kaikki nuo ainekset esiintyvät vaihtelevassa määrin myös Paasilinnan tuotannossa, aivan erityisesti Jäniksen vuodessa. Ihmisen suhde luontoon on yksi sen johtavia teemoja. Romaanin viehätys piilee osaltaan juuri runollisen herkässä mutta realistisessa tavassa, jolla Paasilinna, itsekin luontoihminen, tuota suhdetta kuvaa. Hänen sankarinsa sitä vastoin ovat enimmäkseen kadottaneet suoran yhteyden luontoon, josta heillä on vain etäinen, idyllinen tai ihannoiva käsitys. Tämä pätee myös kaupunkielämän tyhjyyttä ja paineita pakenevaan Vataseen, joka luulee luonnon ottavan hänet avosylin vastaan, mutta saakin huomata sen vieraaksi ja julmaksi, suorastaan vihamieliseksi.

Vatanen on myös antisankarin perikuva. Kuten monet muutkin Paasilinnan hahmoista, hän on tavallinen mies, jonka paras ominaisuus on hänen inhimillisyytensä. Kriisi – tilanteessa, hallitsemattomien tapahtumien kurimuksessa, hän pikemminkin jähmettyy paikoilleen kuin toimii. Mutta karistettuaan entisen elämän tomut niskastaan hän kuitenkin kehittyy, hakee uutta olemisen tapaa. Jäniksen vuotta voikin pitää myös kehitysromaanin parodiana. Kuten ranskan kielen ja kirjallisuuden lehtori Dominique Landais toteaa lukiolaisille suunnatussa selitysosiossaan, Vatanen käy luvuissa 9, 10 ja 11 läpi aikuistumisriitin kolme keskeistä koetta: rakkaus, pyhyys, kuolema. Landais kirjoittaa: ”Totinen sävy, jolla näistä teemoista tyypillisesti puhutaan kun halutaan korostaa rakkauden, kuoleman tai pyhyyden kokemusten mullistavaa ja rakentavaa vaikutusta kokijan henkilöhistoriaan, väistyy huomattavasti hauskemman kerronnan tieltä. Vakavien aiheiden käsitteleminen burleskin keinoin on parodiaa puhtaimmillaan.”

Mutta Vatanen ei pelkästään etsi itseään. Kuten monet suomalaisen kirjallisuuden suuret antisankarit, hän on törmäyskurssilla instituutioiden ja yhteiskunnan joustamattomuuden kanssa. Hallintokoneisto, joka hänellä on vastassaan, on niin absurdi, että ranskalaisen Figaro-lehden kriitikko Dominique Guiou luonnehti Jäniksen vuotta sanoin ”kafkaa korvessa”. Paasilinna, aseinaan huumori ja satiiri, arvostelee rajusti suomalaista yhteiskuntaa, murjoo siinä sivussa muutamaa kulttuuri-ikonia ja kuvailee aikalaisiaan sapekkain sanoin.

Läpi koko tuotantonsa Paasilinna käyttää huumoria myös keinona käsitellä vakavia tosielämän aiheita, jotka eivät pohjimmiltaan ole lainkaan hauskoja, kuten väkivalta, yhteiskunnalliset epäkohdat, työttömyys, epäoikeudenmukaisuus, vanhusten tai muiden vähäosaisten syrjintä, itsemurha, mielenterveyden ongelmat ja elämän tarkoituksen etsiminen.

Jäniksen vuodessa kirjailija sijoittaa näkyvästi teoksensa realismin puitteisiin: ”Minulla, tämän kirjan kirjoittajalla, on ollut ainutlaatuinen onni saada vierailla Vatasen luona hänen tutkintovankeutensa aikana.” Toisaalta hän jatkaa: ”Nähdäkseni Vatasen henkilöhistoriallinen teko osoitti hänen olevan vallankumouksellinen, aito kumouksellinen, ja siinä piili hänen suuruutensa. Kun Vatanen silitti jänistä kolkossa sellissään hellästi kuin olisi ollut sen emo, tiesin, mitä inhimillinen yhteenkuuluvuus voi matkaansaattaa.” Vatasen suuruutta korostetaan kuin tämä olisi miltei tarunhohtoinen sankarihahmo, mikä on ristiriidassa edellisen väittämän kanssa. Kuten Dominique Landais osoittaa: ”Keinot, joiden avulla lukija yritetään saada uskomaan tapahtumien todenperäisyyteen, vesitetään tarulla, joka on kaikkea muuta kuin uskottava… Kirjailijan välihuomautus kirjan lopussa kehottaa lukijaa ottamaan etäisyyttä. Hänen mukaansa olisi yhtä vaarallista ohittaa tarina pelkkänä sepitteenä kuin nostaa se vallankumoukselliseksi manifestiksi. Ei myöskään kannata ottaa lukemaansa todesta: tämä on pelkkä romaani, hulluttelua, viihdettä. Mutta yhtä lailla ei pidä aliarvioida fiktion voimaa: sen välittämä kuva maailmasta on paljonpuhuva; se yllyttää meitä kyseenalaistamaan asenteitamme. Kirjailija julistaa kritisoivansa yhteiskuntaa, mutta muistuttaa, ettei hänen valtansa ulotu fiktiivisen maailman ulkopuolelle. Vatasen vapaudenkaipuu on myös Paasilinnan vapaudenkaipuuta. Romaanihenkilön pako helsinkiläisestä vankilasta lienee vain vertauskuvallinen tapa ilmaista, ettei kirjailijaa voi karsinoida minkään aatteen lipunkantajaksi: tämä on vitsi, piruetti, ilveilijän metafyysistä naurua.”

Monet ranskalaiset kriitikot ovat nähneet Vatasen taianomaisessa vankilapaossa viittauksen Marcel Aymén novelliin Mies joka kulki läpi seinien. Romaanista löytyy muitakin kirjallisia alluusioita: Vittumaisenojan kämpän tulipalo esimerkiksi muistuttaa Aleksis Kiven Seitsemän veljesten Impivaaran pirtin paloa. Ja mahtaako olla sattumaa, että Jäniksen vuoden päähenkilöllä on sama nimi kuin Maiju Lassilan Tulitikkuja lainaamassa -romaanin toisella sankarilla?

Ranskalaiskriitikot, jotka usein ovat luonnehtineet Jäniksen vuotta faabeliksi tai filosofiseksi saduksi, ovat löytäneet siitä yhteyksiä Voltairen Candideen, moraalifilosofi Jean de la Bruyèren teokseen Luonnekuvia, eli tämän vuosisadan tapoja, Jérome K. Jéromen romaaniin Kolme miestä veneessä ja Jack Kerouacin romaaniin Matkalla, sekä elokuviin Silmä silmästä (ohj. Sidney Pollack) ja Easy Rider – matkalla (ohj. Dennis Hopper). Kriitikot ovat myös verranneet Vatasta Bertold Brechtin Herra Puntilan Matti-renkiin, Robinson Crusoeen ja Charlie Chaplinin kulkurihahmoon. Vatasen ja jäniksen muodostama pari on osaltaan tuonut mieleen Ohukaisen ja Paksukaisen sekä Bonnien ja Clyden.

Viittaus seitsemänteen taiteeseen nostaa esiin Paasilinnan tekstin elokuvallisuuden. Kirjailija luo taitavasti eloisia toimintakohtauksia, joissa ei ole ainuttakaan kuollutta hetkeä. Samaa tehokkuutta on myös dialogissa, jota ei kylläkään esiinny paljon: se koostuu lyhyistä lauseista, jotka iskevät kuin nyrkki, mutta joiden vaikutus on useimmiten myös koominen. Pitempiä puheita harrastavat yleensä vain vallanpitäjät, kansanedustajat, sotilashenkilöt ja kirkonmiehet, joiden kauniit sanat saavat naurettavan sävyn. Jäniksen vuoden hyppelehtivä, yksinkertainen ja suora tyyli on poikkeuksetta miellyttänyt ranskalaiskriitikkoja. Michèle Gazier puhuu Télérama-viikkolehdessä ”raikkaasta tuulahduksesta”, ”taianomaisesta sanataituruudesta”, ”sprintterityylistä”. Figaro Magazinen Reine Bud-Printems kirjoittaa: ”Arto Paasilinnan teksti on samanaikaisesti notkeaa, kevyttä, vapaata, elävää, viisasta ja hauskaa”. Ja sveitsiläinen aikakauslehti Hebdo kuvaa lukuelämystä ”riemukkaaksi, purevaksi, vapauttavaksi”.

Ranskalaiset luonnollisesti arvostavat Paasilinnan taituruutta komiikan saralla, mutta heille Jäniksen vuosi on myös runollinen teos, liikuttava ja älykäs. Heitä puhuttelee romaanin yhtaikaa eksoottinen ja universaali ominaislaatu sekä sen monikerroksisuus, erityisesti symboliset tasot. Näistä kerrostumista on suurelta osin kiittäminen jänistä, joka johtaa Paasilinnan tuotannon ihmeellisten eläinten paraatia. Hänen kirjoissaan esiintyy mm. korppeja, karhuja, kettuja, kotkia, suomenhevosia, supikoiria ja jopa apinoita, mungoja ja norsuja. Kuten kaiken muunkin Paasi – linnan tuotannossa, näiden eläinten läsnäolon voi tulkita monella tasolla, koska melkein jokaisella on hyvin vahvoja symbolisia merkityksiä eri uskonnoissa, mytologioissa ja kansanrunoissa. Eläimet, joista suurin osa on tyypillisiä pohjoisen luonnon asukkeja, avaavat vierasmaalaiselle lukijalle suomalaista sielunmaisemaa.

Jäniksen vuoden Vatasen ja jäniksen kohtaaminen tuo luonnollisesti mieleen Lewis Carrollin Alicen seikkailut ihmemaassa. Jänis on kohtalon ruumiillistuma, henkiopas joka saa Vatasen miettimään uusiksi suhdettaan maailmaan, ja toisaalta se on talismaani, onnenkalu joka taikasanan tavoin avaa hänelle oven vapauteen – kirjan alussa metsään ja lopussa pois vankilasta. Mutta jänikseen liittyy myös yleismaailmallisempia symbolisia ja mytologisia ulottuvuuksia. Se yhdistetään ennen kaikkea kuuhun, hedelmällisyyteen ja luonnon sykliseen uudistumiseen, mutta se esiintyy myös juonikkaana ja arvaamattomana puolijumalana, joka on aina valmis kujeilemaan ihmisten kustannuksella. Joskus se ryhtyy sanansaattajaksi, kuten Kalevalan neljännessä runossa. Jänis ja veljensä kani esiintyvät lukuisissa myyteissä, saduissa ja uskomuksissa salatun tiedon haltijoina, elämän suuren mysteerin symboleina, demiurgeina tai tarunomaisina esi-isinä, kulttuuriheeroksina, puolestapuhujina ja välittäjinä meidän maailmamme ja tuonpuoleisen välillä. Ja onpa sellaisiakin, jotka pitävät jänistä humalan ja sattuman jumaluutena.

Anne Colin du Terrail, kääntäjä
Ranskan kielestä suomentanut Saara Pääkkönen

Rekrytointi: Kirjallinen tuottaja

Etsimme vahvistusta WSOY:n suomennetun kaunokirjallisuuden tiimiin. Kirjallisen tuottajan toimenkuvaan kuuluu kaikkea mahdollista kustannussopimusten tekemisestä uusien kansainvälisten kirjailijanimien etsimiseen. Osaat ilmaista itseäsi hyvin sekä kirjallisesti että suullisesti, olet innokas tarttumaan moneen ja oppimaan uutta. Monipuolinen kielitaito sekä laaja kirjallisuuden ja kustannusalan tuntemus ovat suotavia. Työssäsi nautit niin isojen kokonaisuuksien hahmottamisesta kuin pienempien työtehtävien ja järjestelmien hallinnasta. Ja tietenkin suhtaudut tarinoihin ja lukemiseen intohimoisesti – kaikkiruokaisuus kirjallisuuden suhteen on sinun juttusi!

Me vaadimme paljon mutta annamme myös: pääset työskentelemään Suomen mahtavimmassa kustantamossa erinomaisen tiimin kanssa ja olet mukana etsimässä ja luomassa uutta.

Lähetä hakemuksesi palkkatoivomuksineen 1.10. mennessä osoitteeseen leena.balme@wsoy.fi.

Lisätietoja paikasta saat soittamalla kustannuspäällikkö Leena Balmelle (puh. 050 449 3391) perjantaina 14.9. kello 10–12 tai keskiviikkona 19.9. kello 13–15.