Antti Holman kirje Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -äänikirjaprojektista

18.12.2020

Näyttelijä, kirjailija Antti Holman ajatuksia Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -teoksesta ja sen äänikirjaksi lukemisesta:

”En ollut ehkä lukenut Pohjantähti-trilogiaa loppuun, kun minua kysyttiin äänikirjan lukijaksi. ”Ehkä” siksi, että kun muutama vuosi sitten aloitin ensimmäisen osan alusta, en suuresta Matinkuusesta lukiessani voinut sittenkään olla varma lukemattomuudestani, koska puu oli aivan tuttu, siitä oli kuva mielessäni. Joko teini-iässä romaaneita ahmiessani olin nielaissut Pohjantähdenkin tai sitten Suomessa kasvaneen ihmisen sisällä, jossain siellä lapsuuden ja aikuisuuden rajalla, kasvaa Matinkuusi.

En silti tiennyt, mitä odottaa. Kansakunnan kaapin päällä oleviin teoksiin on lupa suhtautua epäluuloisesti, sillä kaappien päällä on usein pölyä. Klassikoista halutaan puhua arvostavasti ja muistuttaa, miten paljon niillä on annettavaa myös nykypäivän ihmiselle, vaikka ne olisivat puisevia luentoja ankeiden setien seikkailuista. Pohjantähden kanssa kyynisyyteni koki kolauksen.

Minulle Täällä Pohjantähden alla on ennen kaikkea teos luokasta. Olen valittanut siitä, että nykyisen identiteettikeskustelun rinnalla tai sisällä ei puhuta tarpeeksi rahasta, siitä, miten toimeentulon kysymys ajaa muiden kysymysten edelle. Ajattelen, että vuokralaisen käsitys oikeudenmukaisuudesta, tai jopa sellaisista käsitteistä kuin ”kansallinen luonne” tai ”yhteiset asiat” tai ”jumala”, on harvoin sama kuin sillä ihmisellä, jolle vuokraa maksetaan. Siitä, tai siitäkin, Linna kirjoittaa. Ottaapa teos osaa vuosikymmenten takaa identiteettikeskusteluunkin näyttämällä, miten yhteisö muokkaa kokonaisia ihmiskohtaloita pelkästään arkisessa kanssakäymisessä: sisälle pääseminen tai ulos jääminen ovat iäisesti asioita, jotka saattavat ratkaista sen, miten ihminen asemansa maailmassa näkee, vaikka kyse ei olisi sen suuremmasta vaikutuspiiristä kuin Pentinkulman kylänraitti.

Linna viekoittelee lukijan ensin mustavalkoisten tarinallisten asetelmien todistajaksi, joka helposti uskoo olevansa nöyrän torpparin puolella ja inhaa, uutta maanomistajaa vastaan, kunnes luku luvulta henkilöt avautuvat ja muovautuvat toinen toistaan vasten ja niin paljastuu lukijakin, itselleen. Minulle koitti tämäkin synkeä myöntymisen hetki: olen Ellen Salpakari, hyväosainen hyvesignaloitsija, joka kuvittelee pystyvänsä järjestämään kaikkien asiat vain puhumalla niistä. Kuitenkin kirjan loppua kohti kuljettaessa puristin penkkiä allani ja toivoin, ettei Ellen Salpakarillekaan kävisi mitään ikävää, sillä vaikka Linnan katse on julma vallan ja ahneuden turmelemaa ihmistä kohtaan, on se julmuutta vielä paljon enemmän armollinen. Linna tietää, ettei kukaan ole immuuni sille, että saa vallan toiseen ihmiseen.

En ole sitä koulukuntaa, joka ajattelee, että äänikirja täytyy lukea kuin merisää: värittömästi ja tulkitsematta. Kyseisen koulukunnan ajattelussa on mielestäni virhe: myös merisään lukeminen on tulkinta. Kaikki ääneen lukeminen tähtää siihen, että kirjaan painetut sanat tulisivat ymmärretyiksi ilman tekstin apuvälineitä, kuten esimerkiksi repliikkiviivoja ja ellipsejä. On toki sellaisiakin lukijoita, jotka näyttelevät äänitysstudiossa kuin eivät olisi koskaan saaneet näytellä, mutta en toivottavasti kuulu heihin. En myöskään usko sellaiseen kirjailijan totuuteen, joka jostain olisi tunnistettava ja äänellisesti toteutettava. Niinpä uskon omaan totuuteeni ja toivon, että kuulija voi verrata siihen omaansa. Olen tehnyt joitakin valintoja, joiden toivon auttavan kuulijaa tunnistamaan henkilöitä ja ajan kulumista heissä. Kirjoista on olemassa myös Veikko Sinisalon luenta, hänen totuutensa.

En haluaisi antaa pandemialle kiitosta yhtään mistään, mutta entisessä normaalissa tuskin olisin saanut äänittää kirjaa nykyisessä kotikaupungissani Los Angelesissa. WSOY teki kuitenkin suuren työn ja järjesti paikallisen yhteistyöstudion, jossa sitten vietin marraskuun. En tohdi verrata työtäni suon perkaamiseen, mutta hyvin fyysiseksi se muodostui. Viisituntisten päivien loppupuolella silmäni eivät enää meinanneet toimia lainkaan, luin sanan kerrallaan ja opetin amerikkalaiselle äänittäjälle kaikki Suomen kirosanat ja myös joitakin itse keksimiäni. Emme pitäneet lounastaukoa, vaan puolentoista tunnin välein makasin studion lattialla ja söin pähkinöitä ja ajattelin, että lopulta minä pääsin kuin pääsinkin Hollywoodiin, mutta en aivan sillä tavalla kuin olin ajatellut.

Marraskuun aikana kuljin pentinkulmalaisten rinnalla seitsemisenkymmentä vuotta ja mietin heidän kanssaan, kuka Suomen omistaa? Kenen Suomi on, kenen suomalaisuus? Oppiiko virheistä, vai jäävätkö ne piiloon muistuttamaan itsestään niin kuin vääntynyt selkä? Miksi aika on niin armoton? Eikö mennyttä mitenkään saa takaisin? Eräänä iltana projektin jo päätyttyä sain vastauksen ainakin viimeiseen kysymykseen: ei saa. Kokeilin nimittäin lukulaseja ja ymmärsin, että aika kuluu minussakin, ja alistuin.  Harmitti vain, etten kokeillut niitä jo ennen kuin olivat, no, arvaattekin: suo, kuokka – ja Jussi.”

Antti Holma