Arttu Tuomisen saatesanat lukijalle

17.5.2019

Lukijalle,

Joskus tarinat kirjoittavat itse itsensä, Verivelan kohdalla kävi juuri niin. Olin pyöritellyt romaani-ideaa mielessäni jo vuosia, tutkiskellut sitä etäältä, sillä se oli niin hauras, että pelkäsin särkeväni sen kömpelyyttäni. Idea ei kuitenkaan koskaan jättänyt minua rauhaan, vaan jäi kummittelemaan, kunnes se huusi niin kovaa, että minun oli pakko ryhtyä töihin.

Halusin tallentaa romaaniin sen kontrastin, joka vallitsee aikuisuuden ja lapsuuden välillä. Lapsena asiat ovat yksinkertaisia. On oikea ja väärä, musta ja valkoinen. Parhaaseen ystävään voi luottaa ehdoitta. Kun kasvamme, elämään sekoittuu yhä enemmän harmaan sävyjä. Lapsena ei ole väliä, kuka toinen on tai millaisista oloista hän tulee, ainoastaan se ratkaisee, mitä tuntee sydämessään. Jossain kohtaa tulee vastaan se hetki, taitepiste, kun ei enää olla lapsia, muttei vielä nuoriakaan. Verivelka kertoo noista hetkistä. Halusin kirjoittaa romaanin, jossa lapsuudessa koetut yhteiset kokemukset, parhaalle ystävälle annetut lupaukset, ovat niin väkeviä, että vaikka kaikki elämässä repeytyy palasiksi, ne säilyvät aikojen halki yhtä vahvoina kuin annettaessa.

Kun lopulta aloin kirjoittaa, tuntui, että vain jäljensin paperille hahmot ja tapahtumat, jotka olin jo mielessäni kuvitellut lukuisia kertoja bussissa istuessa tai juuri ennen nukahtamista.

Verivelka on tarina kiusaajista ja kiusatuista, lupauksista, jotka matkaavat aikojen halki – mutta ennen kaikkea se on tarina rakkaudesta ja ikuisesta ystävyydestä.

Arttu Tuominen

Tutustu kirjaan tästä.