H2O

19.3.2020

Sunnuntaina 22. maaliskuuta vietetään Maailman vesipäivää. YK:n teemapäivän otsikkona on tänä vuonna Vesi ja ilmastonmuutos.

Ilmaston lämpeneminen vaikuttaa dramaattisesti sekä vesistöihin että juomaveden saantiin. Kuivuus lisääntyy ja pohjavesivarastot hupenevat, samalla kun tulvat lisääntyvät myrskyjen yleistyessä ja merenpinnan kohotessa.

Pohdin ilmastonmuutoksen vaikutuksia merivirtoihin jo kirjoittaessani edellistä romaaniani Seitsemäs kevät (WSOY: 2017), mutta vasta kesällä 2018 aloin toden teolla miettiä vettä.

Ehkä muistattekin, miten kuiva ja kuuma kyseinen kesä oli?

Vietin perheeni kanssa useita heinä-elokuun viikkoja mökillä Etelä-Ruotsissa. Sadepilvet kiersivät tonttimme kaukaa. Ruoho kellastui, kukat kuihtuivat, ja veden pinta kaivossa painui päivä päivältä alemmaksi. Meidän ihmisten ohella vettä tarvitsivat myös vuokraponimme Gunsi ja Alicia, jotka laidunsivat viereisellä pellolla.

Aloitimme tiukat säännöstelytoimet. Säästimme tiskivedet siivousta varten, perunoiden keitinvedellä kastelimme salaattipenkkiä. Peseydyimme hätäisesti järvivedellä ja kannoimme juomavettä kanistereilla läheisen kylän leirintäalueelta. Tarkkailimme taivaanrannan sävyjä ja pilvien muotoja, ja päivitimme puhelimen sääappia kerran tunnissa: tulisiko huomenna vihdoin sade?

Ei tullut. Kuivuus jatkui, kastelukielto astui voimaan monin paikoin Ruotsia. Metsäpaloja syttyi eri puolilla maata, ja minun päässäni alkoi virrata vesi.

Ajattelin: miten itsestään selvää ja arkista se on, miten välttämätöntä.

Miten kaikki elävä koostuu vedestä, miten kaikki elävä tarvitsee vettä pysyäkseen hengissä.

Ilman vettä ei ole mitään.

Vanha totuus ehkä – mutta en ollut koskaan aikaisemmin pysähtynyt todella pohtimaan sitä.

Auringon porottaessa ja koivujen kellastuessa ennen aikojaan minä ajattelin veden kiertokulkua ja sen ainutlaatuisia ominaisuuksia: lämmönvarauskykyä, kapillaari-ilmiötä.

Pohdin veteen liittyvien uhkakuvien ristiriitaisuutta: miten sitä on yhtä aikaa liikaa ja liian vähän. Ja miten naurettavan pieni pulma mökkikaivon kuivuminen on verrattuna siihen, että sadat miljoonat ihmiset elävät päivittäin ilman puhdasta juomavettä.

Aloin lukea vedestä: kemiaa, fysiikkaa, maantietoa. Luin vesitaloudesta ja -politiikasta, maailman vesistöjen synnystä ja nykytilasta.

Opin, ettei Keltainen joki enää virtaa mereen saakka, koska puuvillan keinokastelu on imenyt sitä kuiviin. Yhä useammat maat ovat riippuvaisia tuontivedestä, ja Kiina ja Lähi-idän rikkaat öljymaat ostavat ja vuokraavat kaikessa hiljaisuudessa maa-alueita Afrikasta ja Lounais-Aasiasta oman veden- ja ruuansaantinsa turvaamiseksi.

Opin, että pulloveden tuotanto on keskittynyt muutamalle ylikansalliselle jättikonsernille, ja että puhdas vesi on ihmisoikeus. Vain pari prosenttia maailman vedestä on makeaa, ja ilman sitä ihminen kuolee kolmessa päivässä.

Vesiajatusten ja sääapin tuijottamisen lomassa yritin työskennellä. Olin jo edellisenä talvena alkanut kirjoittaa Hesteristä, nuoresta naisesta, jolla on monta, keskenään ristiriitaista persoonaa.

Monipersoonahäiriö on kiehtonut minua siitä saakka, kun yläasteikäisenä löysin kotikuntani kirjaston psykologiahyllystä Sybilin, Flora Greta Schreiberin klassisen teoksen naisesta, jolla on 16 eri identiteettiä.

Kuumana ja kuivana kesänä 2018 kehitin Hesterille sivupersoonia, seikkailuja ja rakkaussuhteita. Tiedoston merkkimäärä kasvoi ja kertomus eteni, mutta siitä tuntui puuttuvan jotakin.

Erään helteisen päivän päätteeksi tehdyllä uimareissulla tajusin, että puuttuva elementti oli – vesi.

Tarkkailin lapsiani: yksi hyppäsi veteen suin päin laiturilta, toinen otti järven haltuunsa varovasti kahlaten. Keksin, että myös Hesterin ja hänen persooniensa suhde veteen voisi olla vastakohtainen. Hester itse olisi sukeltaja, vapaasukeltaja! Vedenalainen maailma olisi ainoa paikka, jossa hän saisi päässään säksättävät sivupersoonat hetkeksi hiljenemään.

Ja Ofelia, Hesterin sivupersoonista hankalin ja kontrolloivin – hän pelkäisi vettä kuollakseen. Se myös koituisi hänen kohtalokseen.

Muu perhe polski järvessä, minä istuin laiturilla ja kirjoitin niin, että kynästä katkesi terä. Päätin sijoittaa romaanin tapahtumat lisääntyvistä tulvista kärsivään rannikkokaupunkiin. Yksi keskeisistä sivuhenkilöistä, Hesterin isäpuoli Jacek, olisi padonrakentaja.

Vesi kulkisi koko tarinan läpi, herättäisi sen eloon.

Kaivovesi loppui kokonaan pari päivää ennen loman päättymistä. Onneksi ponit olivat siinä vaiheessa jo muuttaneet takaisin kotitilalleen. Tukholmaan palattuamme saapui ensimmäinen kunnon sade. Vähitellen myös metsäpalot sammuivat.

Kirjoitustyö jatkui syksyllä, talvella, seuraavana keväänä ja kesänä. Vain pieni murto-osa kaikesta vedestä hankkimastani tiedosta päätyi lopulta valmiiseen romaaniin. Niin käy melkein aina, minulla on tapana liioitella hieman taustatyötä tehdessäni.

Vesi sai kuitenkin merkittävän roolin käsikirjoituksessa, joka muutaman mutkan jälkeen sai nimekseen H2O. Paitsi veden, tulvien ja sukeltamisen takia, myös Hesterin sivupersoonien mukaan. Kuten Ofelia sanoo Hesterille:

”Ajattele, että me olemme kuin vettä. Tai siis, ihmisethän ovat vettä, suurimmaksi osaksi. Ja vesi muuttaa muotoaan, mutta pysyy silti samana. Sen ei pitäisi olla mahdollista, mutta se on!”

Voi olla, että kirjoitan jonakin päivänä lisää vedestä, siihen liittyvistä valtasuhteista, häikäilemättömästä pullovesikaupasta, vesikolonialismista. Sen verran vahvan muistijäljen kuivan ja kuuman kesän 2018 lukemisto minuun jätti.

Pohdin sitä erityisesti sunnuntaina, Maailman vesipäivänä. YK kehottaa meitä kaikkia miettimään miten ilmastomuutoksen vaikutuksia vesistöihin ja juomaveden saantiin voidaan hillitä – paitsi poliittisin päätöksin, myös esimerkiksi paremman vesihuollon avulla.

YK muistuttaa myös, että jokainen meistä voi koota kokoon omat pisaransa: äänestämällä, osoittamalla mieltään, tekemällä päivittäisiä, henkilökohtaisia valintoja.

Itse tarkkailen ainakin vesijalanjälkeäni, ja mietin: hankinko uudet farkut, joiden tuottamiseen on kulunut 10 000 litraa vettä – vai ostanko sittenkin käytetyt?

Tarvitsenko välttämättä keinokasteltuja ja merten takaa tuotuja avokadoja, vai valmistaisinko kuitenkin ruokaa kotimaisista juureksista?

Näinä päivinä jälkimmäisen vaihtoehdon valintaan on harvinaisen monta hyvää syytä.

Tiina Laitila Kälvemark

Tutustu uutuuskirjaan H2O tästä.