Hiljainen marssi
10.8.2020
Tommi Kinnunen kertoo taustaa Ei kertonut katuvansa -kirjan synnystä.
“Eikö niistä kannattaisi kirjoittaa? Niistä palaavista naisista?” kysyi puolisoni kesämökkimme saunan lauteilla eräänä helmikuisena viikonloppuna.
Keskustelumme oli rönsyillyt Lapin sodan tapahtumasta toiseen: siitä, kuinka Pohjois-Suomessa oli enimmillään noin 200 000 natsiarmeijan sotilasta, siihen, kuinka synnyinkyläni Kuusamon keskustassa ei sodan tuhoilta säästynyt kuin kaksi taloa. Olin juuri lukenut Oulun yliopiston tutkija Marianne Junilan teoksen, joka käsitteli suomalaisten siviilien ja saksalaisen sotaväen rinnakkaiseloa, ja pohdimme, millaiset syyt olivat ajaneet suomalaisia naisia hakeutumaan natsien palvelukseen. Kun Saksa antautui, kaikki Norjaan lähteneet naiset toimitettiin ensin Osloon ja sieltä laivattiin vankileirille Hankoon, mutta lapsuudessani olin kuullut sellaisistakin, jotka kävelivät kotiin. Olin vielä maininnut puolisolleni, että sain 80-luvulla olla mukana Ritva-Kaija Laitisen kirjoittamassa näytelmässä, joka osittain käsitteli Norjaan lähteneiden suomalaisten matkaa takaisin kotimaahan ja että kouluaikainen historianopettajani oli kertonut, miten sodan jälkeen kotiin oli palannut väsyneitä, hiljaisia naisia. Kaikki tämä johti tuohon kysymykseen. “Eikö niistä kannattaisi kirjoittaa?”
Mieleeni alkoi nousta kuvia vaitonaisesta naisjoukosta vaeltamassa läpi tuhkaksi muuttuneen Lapin kohti Rovaniemeä. Osa ajatuksista oli selkeämpiä: yhdessä eräs kulkijoista istuu ojanpenkalla ja seuraa toisten loittonevia selkiä, toisessa katsellaan tuttua maisemaa eikä tunnisteta sitä enää. Osa ajatuksista oli epätarkkoja, aistihavaintoja: kimmeltävät järvet ja vihreän sävyjä hohtava metsä. Palaneiden talojen noen haju, ohrarieskan maku. Se, miltä poisajeltujen hiusten sänki tuntuu kämmenessä.
Löylyttelimme loppuun, peseydyimme ja juoksimme tupaan, sillä ulkona pyrytti lunta.
Iltayöstä laadin mielikuvistani muistiinpanoja, sitten synopsiksen. Yöllä lähetin kustannustoimittajalle viestin: “Tiedoksi sinulle sellainen, että tänään mökillä saunottiin ulos uuden romaanin idea.”
Kotona aloin tankata tietoa tapahtuneista. Luin Lapin tuhosta, tieverkon jälleenrakentamisesta ja naisen asemasta sodassa. Uskaltauduin lähettämään sähköpostia Marianne Junilalle ja tenttasin häntä palanneiden naisten kohtelusta. Selvittelin Käsivarren rajavartioinnin tilaa, saamelaisten asemaa ja miinanraivauksen aikataulua. Kävin arkistossa lukemassa Hangon leirin kuulustelupöytäkirjoja ja hankin väitöskirjan Saksaan matkustaneista naisista, mutta näistä kävelleistä ei tietoja löytynyt. Yhtäkään haastateltavaa en varmasti löytäisi, sillä nuorimmankin heistä täytyisi olla yli satavuotias. Äitini mainitsi, että isoäitini äidin, kuusamolaisen kätilön kotiapulaisena olisi hetken ollut nuori tyttö, joka oli kävellyt Norjasta kotiin.
Otin yhteyttä historianopettajaani ja kyselin, oliko hän ehtinyt tallentamaan muistitietoa. Hän kertoi yrittäneensä aikoinaan haastatella palanneiksi väitettyjä, mutta kohdanneensa vain vaikenevia naisia. Tuhotuissa kylissä ei vihollisarmeijan mukaan lähtemistä uskallettu paljastaa. Kuulopuheita ja tarinoita kyllä löytyi, muttei mitään todennettua.
Omat käsitykseni sodasta muuttuivat sen myötä, mitä syvemmälle aiheeseen pääsin. Miten ihmisten oli mahdollista palata takaisin normaalielämään sen jälkeen, mitä he olivat nähneet, tehneet ja kokeneet sodan aikana? Ja kuinka eri tavalla naisten ja miesten perintöä on kohdeltu: Saksan armeijan mukana taistelleille miehille on yhä olemassa muistoa kunnioittava perinneyhdistys, mutta samassa armeijassa työskennelleet naiset leimattiin heti sodan jälkeen joko löyhämoraalisiksi lutkiksi tai univormuista huumaantuneiksi pikkutytöiksi. Miesten tekoja perusteltiin komentoketjuilla, mutta naiset joutuvat kantamaan vastuun yksilöinä.
Kesällä 2019 matkustimme Käsivarren Lappiin ja etsimme jäänteitä siitä tiestä, mitä myöten tahdoin päähenkilöitteni kulkevan. Puoliso jätti minut monta kertaa autosta metsään ja ajoi lapsen kanssa kauemmas odottamaan, kun kävelin pitkin hiekkamaahan tallottua tietä. Kuuntelin askelteni ääntä tien pinnassa, haistelin kesäisen metsän tuoksua ja otin kuvia kukista sekä varpujen lehdistä. Autoon palatessani tenttasin biologipuolisoltani, mitä ne olivat. Takapenkillä lapsi leikki muovisilla poneilla.
Pelkästä matkanteosta tuntui kiinnostavalta kirjoittaa. Aiemmissa kirjoissani ihmiset tapaavat pysyä paikallaan, rakentaa taloja ja asua niissä, mutta tällä kertaa henkilöt vain kävelisivät. Ympärillä olisi vain paljakkaa ja palsasoita, pohjoisen vuolaita virtoja ja kesään kiihkeänä heräävää metsää. Myös Lapin sodasta kirjoittaminen on mielestäni tärkeää. Muuttaessani aikoinaan Etelä-Suomeen huomasin, kuinka täällä ihmiset tuntuvat tietävän tarkasti ne toisen maailmansodan taistelut, jotka sijoittuvat Kannakselle sekä Laatokan Karjalaan, mutta pohjoisen tapahtumat ovat monelle epäselviä.
Kirjoittaessa on kiinnostavaa pysähtyä pohtimaan, kenen kertomuksia kerrotaan. Jokaisen elämässä tapahtuu suuria muutoksia, mutta usein niistä kuullaan vain voimakkaiden tarinoita. Jokaisen meistä täytyy tehdä valintoja, joista vasta jälkikäteen ymmärtää, olivatko ne hyviä vai eivät. Samanlaisiin ratkaisuihin, tai ainakin samaan lopputulokseen saattavat johtaa monet eri syyt. Sodan kuvauksissa on usein keskitytty urheiden miesten taisteluihin tai sisukkaiden naisten evakkomatkoihin. Niille pystytetään patsaita ja julistetaan liputuspäiviä, mutta hiljaisten ihmisten kertomuksiin törmää harvoin.
Nyt kirja on valmis. Historiallisesta teoksesta se ei käy, ja muutamaa faktaksi tietämääni yksityiskohtaa täytyi tarinan vuoksi venyttää epätarkan puolelle. Silti olen iloinen, jos se edes jotenkin pystyy kuvittamaan sitä, mitä tapahtui niille, jotka sodasta kotiin palattuaan katsoivat paremmaksi loppuikänsä vaieta yhdestä elämänsä vaiheesta.
Tommi Kinnunen
