Jälkisanat: Juhani Aho, Rautatie
4.12.2017
Vuonna 1889 nuori kirjailija Juhani Aho (1861–1921) lähti ensimmäiselle ulkomaanmatkalleen Pariisiin senaatin myöntämän apurahan turvin. Kirjallista kunnianhimoa kasvattanut vuosi alkoi lehtimiehen velvoitteilla. Aho raportoi Pariisin maailmannäyttelyn ihmeistä Savolehden lukijoille. Näyttelyn keulakuva oli juuri avattu Eiffel-torni, tuolloin maailman korkein rakennus. Insinöörien taidonnäyte, hirviömäiseksikin kutsuttu rautajättiläinen herätti ristiriitaisia tunteita. Pariisin-kirjeissään Aho kesytti korkeuksiin kohoavan edistyksen symbolin kotoisalla kielikuvalla, vertaamalla Eiffel-tornia peltoaukealla kohoavaan valtavaan »korpikuuseen».
Teknisen edistyksen rinnalla Pariisin maailmannäyttely loi katsauksen historiaan. Eiffel-tornin juurelle oli rakennettu ihmisasutusten ja kulttuurien näyttely esihistorian luolista savimajoihin. Kivikauden luolat kiinnostivat Ahoakin, joka pohti kehityksen vauhtia Savo-lehden kirjoituksessaan »Palanen kehitysoppia», kuvitellen torahampaisten esi-isien muinaista luolaelämää.
Kivikauden luolat Eiffel-tornin juurella kiteyttävät nykyajan paradoksin: Moderni nykyaikana tulee ymmärrettäväksi vasta muinaisen menneisyyden kautta, moderni edistyksenä teknisesti kömpelön ja alkeellisen rinnalla; moderni uutena tarvitsee kontrastikseen vanhan. Ja ajan kuluessa modernista tulee jälleen vanhaa. Tätä ennakoi Aho Savo-lehden kirjoituksessaan: »Ehkä on kerran wielä tuleva näyttely, jossa Eiffel-torni ja konesali, ovat tuon luolan sijalla ja sen aikuiset ihmiset säälivällä hymyllä katselevat mokomia hökkeleitä. Mimmoiset ovat silloin h e i d ä n rakennuksensa?!»
Pariisin maailmannäyttelyssä kiteytyvä vanhan ja uuden maailman kohtaaminen on Juhani Ahon tuotannon läpileikkaava teema. Nykyajan lumosta ja pelosta kertoo myös Ahon vuonna 1884 ilmestynyt pienoisromaani Rautatie eli kertomus ukosta ja akasta jotka eivät olleet sitä ennen nähneet, 23-vuotiaan kirjailijan läpimurtoteos. Rautatie johdattaa lukijan syrjäseudun maalaismaisemiin ja staattiseen luontoidylliin. Modernin kohina ei kuulu Korventaustan mökille, jossa »ukko ja akka», Matti ja Liisa, elävät eristyksissä kuin arkaaisen menneisyyden jäänne. »Muusta maailmasta he eivät paljoa tienneet eikä muu maailma heistä.» Rauhallisen pienoismaailman kosmosta värittävät luonnon ja elämän peruselementit. Matti hiihtää metsällä, Liisan polkee rukkiaan, vuodenajat vaihtuvat, ihminen ja luonto ovat yhtä. Korveneläjien ainoa kontakti sivistykseen on pappila, kylän keskus, kuten Ahon teoksissa usein. Liisa katselee »sanaa», lukutaidoton Matti tähtien liikkeitä taivaan kannessa.
Kertomuksen juna lähtee liikkeelle, kun Matti saa pappilassa kuulla syrjäiseen korpeen rakennettavasta rautatiestä. Rautatien arvoitus kiehtoo ja vetää vastustamattomasti puoleensa. Juna, mikä se on – halkoja syövä hevonen? Kielikuvat ovat koomisia ja Rautatie höystetty huumorilla, mutta ajatus uudesta on myös ahdistava ja herättää painajaisia. Tieto rautatiestä vie Korventaustan mikrokosmoksen hetkeksi kuin sijoiltaan: hevonen yltyy villiin laukkaan, tähdet lentävät oudosti taivaalla, Liisan rukki rikkoutuu, avioparin väleissä kytee hermostunut huono tunnelma. Höyryhevon vihellys puhaltaa ilmoille jopa lopunajan tunteet, uhkakuvat ja apokalyptiset visiot. Matti arvelee, että ihmisten viisastuminen enteilee maailmanloppua – »niin oli sanonut entinenkin rovasti, että maailmanlopun edellä viisastuvat ihmiset, piru niitä neuvoo ja näyttää niille temppelin harjalta kaiken maailman prameuden».
Nykyajan lumon ja pelon ristiriitaista virettä enteillään jo Rautatien ensi riveillä. Syrjäseudun kylätie on auringon kultaama, pakkanen paukkuu hauskasti. Mutta sitten: »Tie ei ihan juuri kuolemataankaan huuda reen jalaksen alla, vaikka surullisesti ja toivottomasti se valittelee.» Maisemaan on ladattu valon ja kuoleman ambivalentti liitto. Katoavan maailman tunnelmaa tehostaa kuusen latvassa kyyhöttävä harakka, huonon onnen oraakkeli, joka tarkkailee viluisena pappilan maisemaa. Rautatien alku luo idylliin varjoja ja säätää melankolisen vireen, joka säteilee kertomuksen läpi. Aloitukset ovatkin tärkeitä kertomuksen dynamiikassa. Lukemista ja merkityksen rakentumista säätelee kaikkea havaitsemista koskeva ensisijaisuuden periaate – arkielämässäkin tärkeä ensivaikutelma.
Idyllin ja uhkakuvien rajapinnat liukuvat, sillä Matin ja Liisan Korventaustassa on särönsä jo ennen rautatietä. Idyllin traditiolle ominainen elämän jatkuvuuden ja turvallisuuden tunne kiteytyy sukupolvien jatkumossa, mutta Matilla ja Liisalla ei ole lapsia. Lapseton pariskunta on Ahon tuotannossa toistuva teema Papin rouvasta (1893) Juhaan (1911) ja kuvastaa nykyhetken traagisuutta ja epävarmaa tulevaisuutta. Modernin arvoitus ei jätä Mattia ja Liisaa rauhaan. Se, mitä ihminen pyrkii tietoisesti välttelemään, palaa pakonomaisesti mieleen. Kesän koittaessa, juhannuspäivänä, Matti ja Liisa uskaltautuvat rautatietä katsastamaan. Maailmanloppua Matin ja Liisan ensimmäinen junamatka ei sentään tuo, mutta nolosti päättyvän koettelemuksen kuitenkin. Matkatoveri junassa tarjoaa ryyppyä, hermostunut Matti herkeää juopottelemaan, pariskunta ajaa määränpäästä ohi, konduktööri poistaa vanhukset junasta. Kotiin palataan kävellen. Harakka nauraa, mennen tullen.
»Lapinlahden rautatienasema on tehty ihan metsän sisään. Kun kulkee tietä myöten, joka sinne vie, on toisella puolen sakeata metsää, toisella korkea harju. Tie kulkee harjun viertä, mutta harjun päässä se sen kiertää kuin kävyn kärjen, ja siinä on sinulla edessäsi yht’äkkiä rautatie ja asema, ennenkuin tiedätkään.»
Juha Aho matkusteli laajasti Euroopassa ja kirjoitti teoksensa kansainvälisten kirjallisten virtausten inspiroimana. Mutta Rautatie muistuttaa mielikuvituksesta kirjailijan työvälineenä. Teos on tulevaisuusfiktio, jossa Aho kuvaa rautatien saapumista syrjäiseen korpeen, kotikyläänsä Lapinlahdelle. Realistin objektiivinen silmä tarkkailee ja luo toden tuntua, sijoittaen tapahtumat maantieteellisesti tunnistettavaan ja historiallisesti paikannettavaan todellisuuteen. Rautatie ilmestyi 1884, rata Kuopioon valmistui 1889 ja Lapinlahden asema avattiin vuonna 1902.
Vaikka uhkakuvat ja modernin pelko värittävät Rautatietä, Aho tarttuu aiheeseen, joka historiallisesti ajatellen vauhditti taloudellista kehitystä ja toi hyvinvointia. Rataverkoston rakentaminen Suomeen 1800-luvulla avasi ikkunat Eurooppaan. Juna vei Pietariin, Kölniin ja Pariisiin, yhdisti köyhän rajamaan Euroopan kasvukeskuksiin.
Lennätin nopeutti tiedonkulkua ja tekninen kehitys siivitti myös Juhani Ahon kirjailijantietä. Ahosta tuli ensimmäinen kansainvälisesti menestynyt suomalainen kirjailija, jonka teoksia käännettiin mm. ruotsiksi, tanskaksi, saksaksi ja ranskaksi jo varhain. Aho oli 1900-luvun alussa useasti ehdolla Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaksi.
Juna ja matkustaminen ovat 1800-luvun lopun kirjallisuuden toistuvia aiheita. Rautatie on jatkuvasti muuttuvan nykyajan symboli, liikkeen, muutoksen ja teknisen kehityksen airut. Paradoksaalista kyllä, vuosisadan lopun naturalismin ja dekadenssin kehityskriittisessä hengessä edistyksen kuvasto muuntuu uhkakuvien ja lopun leikkien runousopiksi. Maagisilla rautatieasemilla on oma tragiikkansa, Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjassa kuvataan. Asemalla heitetään hyvästit ja lähdetään pitkille matkoille, jotka vievät kohti tuntematonta tulevaisuutta. Aseman traagisuus tiivistyy Tolstoin Anna Kareninassa (1875–1877), jossa Anna heittäytyy junan alle. Juna on sattuman säätämän kohtaamisen paikka, jossa toisilleen tuntemattomat tiet risteävät. Junassa Mattikin tapaa kohtalokkaan toverin, joka houkuttelee juopottelemaan.
Pariisissa Aho viehättyi Zolan rautatiemaailmaan sijoittuvasta Ihmispeto-romaanista (1890). Zolan teoksessa uuden ajan tuntemattomat voimat ja tekniikan arvaamattomuus rinnastuvat ihmispsyyken hallitsemattomiin voimiin ja vietteihin ja peilaavat romaanissa kuvatun murhaajan vaarallista mieltä. Elokuvissa ja kertomuksissa juna taipuu trillerien ja jännityksen tilaksi. Juna kulkee täsmällisesti, aikataulussa, mutta nopeasti kiihtyvä vauhti ja arvaamaton tekniikka altistavat onnettomuuksille. Raiteilta suistuminen uhkaa niin konkreettisesti kuin metaforisestikin: modernin vauhdissa ihmismieli voi »suistua raiteiltaan», viedä rikoksiin ja väkivaltaan kuten Zolan Ihmispedossa. Aho kehitteli ihmispedon aihelmaa vuonna 1894 ilmestyneessä Maailman murjoma -novellissa, joka jatkaa Rautatien teemoja. Maailman murjoma kuvaa rujon ja sulkeutuneen rengin horjuvaa mieltä. Kohtalon kolhima Junnu erakoituu torppariksi korpeen, menettää kotinsa metsän keskelle rakennettavan rautatien alta ja ryhtyy epätoivoiseen kostoon.
Rautatiessä on kaskun ja kansansadun aineksia, mutta arkaaiset elementit mökin ukosta ja akasta sulautuvat 1880-luvun kansainvälisen realismin ja naturalismin estetiikkaan. Kaiku-lehdessä ilmestyneessä ohjelmakirjoituksessaan »Realistisesta kirjallisuudesta sananen» (1885) Aho vannoi todellisuudelle uskollisen kuvauksen nimiin ranskalaisten ja pohjoismaisten mallien mukaisesti. Romantiikan pilventakaisten haaveiden tilalle Aho vaati »tosioloihin perustuvaa» ja »luonnollisen elämän pohjalle asettuvaa», kaunistelematonta kuvausta, joka ei karta »elämän varjopuolia» tai yhteiskunnallisia epäkohtia. Järnefeltien salongissa Kuopiossa Aho kiinnostui venäläisen realismin tyyppiteoriasta; ajatus henkilöistä yleispätevinä tyyppeinä näkyy myös Rautatien henkilökuvauksessa.
Realismin ohjelman mukaisesti Rautatiessä on kriittisiä pistoja ja viittauksia ajankohtaisiin aiheisiin. Nuorsuomalainen, kaksikielisessä ympäristössä kasvanut Aho, papin poika Johannes Brofeldt, ajoi suomen kielen asiaa. Rautatiessä on muistutus kielikysymyksestä, suomen ja ruotsin kielen voimasuhteista. Asemalla Liisa ei tahdo saada ruotsinkielisistä kylteistä selvää ja ihaillessaan kukkaistutuksia hänet häädetään vihaisesti pois murtavalla suomella. Yhteiskunnallista eriarvoisuutta on kuvattu myös köyhän hieroja-Lienan hahmossa. Teoksessa on naturalistisen kaunistelemattomia aiheita Matin humalasta rautatien herrojen kosteisiin juhannusjuhliin.
Kriittisestä ohjelmasta huolimatta Aho ei lähtenyt Minna Canthin tavoin laajasti yhteiskunnallisen naturalismin linjalle. Ahon tuotannossa »elämän varjopuolia» on kuvattu murtuvien toiveiden ja elämänpettymysten kokemuksina. Tuotannossa on vaikutteita Gustave Flaubert’n, Guy de Maupassant’n ja Paul Bourget’n tyylistä. Aho on »alakulon» kirjailija, jonka tyylille ominainen surumielinen vire lyö leimansa kohdattuun todellisuuteen, tiloihin ja maisemiin. Pariisin sijoittuvan Ahon Yksin-teoksen (1890) kertojakin masentuu keskellä Pariisin maailmannäyttelyn iloista väkijoukkoa ja ilotulitusta Eiffel-tornin juurella: »Nykyaika on humbuugia ja tämä on kaikista suurinta», kertoja kuvaa.
Muuttuvan nykyajan kirjallisuus kuvaa usein vierauden tunnetta ja vanhan ja uuden maailman taitteen synnyttämää eron kokemusta. Idyllin nostalgia on haikea ja voi tuottaa pakonomaista takertumista mutta myös elvyttää ja siirtää voimia menneisyydestä nykyhetkeen. Samalla tyytymättömyys nykyhetkeen ja kaipuu toisaalle on uuden näkemisen, muutoksen ja uudelleen syntymisen edellytys. Modernin uhkakuvien kohtaaminen voikin toimia pelkojen haltuunoton ja hallitsemisen voimaannuttavana rituaa lina. Kaoottisen junamatkan jälkeen Rautatie päättyy seesteisiin hyvän mielen tunnelmiin ja sadun onnellista loppua muistuttavaan sulkeumaan. Päätös lupaa parempaa kuin surullisesti valitteleva tie ja viluinen harakka novellin alussa. Pilvet väistyvät, aurinko lämmittää, elämä jatkuu.
Riikka Rossi
Dosentti, kirjallisuudentutkija