Jälkisanat: Minna Canth, Työmiehen vaimo

19.3.2018

Suomen ensimmäinen realistinen näytelmä, Minna Canthin Työmiehen vaimo, kantaesitettiin Suomalaisessa teatterissa Helsingissä 28. tammikuuta 1885. Canth oli tuolloin jo tunnettu tekijä, hänen esikoisnäytelmänsä Murtovarkaus (1882) oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran palkitsema ja Roinilan talossa -näytelmän (1883) jälkeen hänen nimensä oli maalattu Arkadiateatterin kattoon maailmankirjallisuuden huippujen joukkoon. Mutta vasta Työmiehen vaimossa Canth koki kirjoittaneensa merkityksellistä ja omannäköistään.

Canth oli 1880-luvun alussa tutustunut uuteen realistiseen kirjallisuuteen, kuten Émile Zolaan sekä Fjodor Dostojevskiin ja Leo Tolstoihin ja nähnyt Henrik Ibsenin Noran (Nukkekodin) jo kesällä 1882 Suomalaisen teatterin vieraillessa Kuopiossa. Murtovarkauden jälkeen Canth oli esitellyt teatterinjohtaja Kaarlo Bergbomille keskeneräisen realistisen käsikirjoituksen ”Kauppias Toikka”, jonka aiheena oli vakuutuspetos ja syyllisyys. Tohtori Bergbom torjui käsikirjoituksen. Hänen mielestään Canth ei hallinnut psykologista kehittelyä, jota aihe olisi vaatinut, ja kehotti tätä luopumaan ”vähäpätöisestä, ulkomaisesta” aiheesta ja kirjoittamaan esikoisnäytelmän tapaisia kansannäytelmiä talonpoikaisista nuorista.

Fennomaaninen Bergbom halusi kirjoitettavan suomalaista kansallista kirjallisuutta ja eritoten näytelmäkirjallisuutta, jota hänen rohkeasti, vastoin ennakkovaroituksia, luotsaamansa suomenkielinen teatteri tarvitsi esitettäväkseen. Canthin oma kirjailijankehitys vei kuitenkin toisaalle. Hänen lukemansa uusi kirjallisuus erkaantui kansallisesta ihanteellisuudesta kohti psykologista ja yhteiskunnallista käsittelytapaa ja etsi kurjuutta aiheuttavien epäkohtien takaa ihmisyyttä, joka ylitti kansalliset rajat. Myös Canth halusi kirjoittaa itsensä vapaaksi kansallisista kahleista kohti uutta maailmankuvaa.

Canth taipui kirjoittamaan mentorilleen Bergbomille vielä toisen musiikillisen melodraaman, jossa hyvä ja paha olivat selkeästi tunnistettavissa. Sen jälkeen hän antautui realistisen kirjallisuuden tielle ja alkoi kirjoittaa ”Homsantuuta”, kuten Työmiehen vaimon ensimmäisen version nimi kuuluu. Tammikuussa 1884 Canth raportoi teatterinjohtajan sisarelle Emilie Bergbomille:

Mutta sen kirjoittaminen on niin äärettömän hauskaa. Sitä tehdessäni tunnen välistä niin suurta voimaa, rohkeutta ja vapautta, melkein uhkamielisyyttä. Kuinkahan hyvä sotasankari minusta olisi tullutkaan, jos olisin ollut mies ja elänyt sotaisena aikana!

Canthin kynää ohjaavana hahmona on rajoja rikkova mustalaistyttö Homsantuu, joka asettuu jo rotunsakin puolesta kuvattavan yhteiskunnan ulkopuolelle, kommentoi sitä ja koettaa toimia siinä parhaan kykynsä mukaan, mutta tuhoutuu. Homsantuu lausuu yhteiskunnasta ”raflaavia totuuksia”, joiden kirjoittaminen tuntui Canthista oikealta.

Näytelmän kirjoittamisen edistyessä Homsantuun rinnalle kehittyi toinen vahva naishahmo, Johanna, ja käsikirjoituksen nimeksi muuttui ”Homsantuu ja Johanna”. Työmiehen vaimolla voidaankin katsoa olevan kaksi päähenkilöä, mustalaistyttö Homsantuu ja työläisvaimo Johanna, joita molempia viinaan menevä, moraaliton Risto pettää ja käyttää hyväksi. He ovat ikään kuin molemmat Riston vaimoja, toinen vihitty, toinen vihkimätön, ja he edustavat hyvin erilaisia elämänfilosofioita, erilaisia käsityksiä rakkaudesta ja kärsimyksestä. Johanna alistuu ja kärsii nöyrästi, Homsantuu pyrkii taistelemaan sortoa vastaan. Alistuminen johtaa kuolemaan, taisteleminen epäoikeudenmukaiseen vankeuteen. Molemmat naiset ovat marttyyreita, kumpikin omalla tavallaan.

Työmiehen vaimo kuvaa psykologisesti kahta erilaista naistyyppiä, jotka pohjaavat 1880-luvun käsityksiin ihmisestä, psykologiasta ja naisesta. Mustalaistyttö Homsantuuta hallitsevat eläimelliset vietit ja vaistot. Hän on luonnonlapsityyppi, joka ei kykene käyttäytymään hallitusti ja hillitysti, vaan hänen hysteeriset reaktionsa ovat arvaamattomia ja rikkovat sopivaisuussääntöjä. Johanna puolestaan on Homsantuun vastakohta. Kun Riston petollisuus käy ilmi häissä, Johanna tahtoisi jättää hänet, mutta alistuu toisten naisten painostamana jäämään huonoon liittoon pitääkseen vihittäessä antamansa lupauksen Jumalalle. Johanna ei kykene vastarintaan, vaan alistuu. Siinä missä Homsantuun kriisi näkyy ulospäin raivokkaana käytöksenä, Johannan kriisi vetäytyy hänen sisälleen.

Canth kritisoi naishahmojensa psykologisen kärsimyksen kautta ajan yhteiskunnallisia oloja, jotka mahdollistavat Riston teot. Kritiikin kohteena on paitsi naisen alisteinen asema avioliitossa, siirtyihän esimerkiksi naisen varallisuus avioliiton myötä miehen hallintaan, myös laajemmin ajan kaksinaismoralismi: mieheltä ei vaadittu samankaltaista moraalista puhtautta kuin naiselta. Johannaa pidetään vastuullisena Riston juomisesta ja kun Homsantuu lähtee Riston mukaan, tulee hänestä langennut nainen, mutta Ristoa ei kukaan vaadi tilille. Myös laki ja oikeus oli miehen puolella, ja järjestelmää Homsantuukin pitää vastuullisena siitä, että Risto katsoo oikeudekseen käyttää naisia kylmästi hyväkseen.

Näytelmässä on kuitenkin kaksi naista, joilla on näkijän ja todistajan rooli, Vappu ja mustalaismummo Helka. He koettavat herätellä myös Johannaa ja Homsantuuta huomaamaan oman tilanteensa, mutta nämä ovat voimattomia yhteisön paineiden alla ja omien intohimojensa vallassa. Vapun ja Helkan funktio onkin osoittaa lukijalle tai näytelmän katsojalle teoksen yhteiskunnallisen kritiikin suuntaa, Johannaa ja Homsantuuta heidän selvänäköisyytensä ei kykene auttamaan.

Canthin näytelmän yhteiskunnallisuus ei ole silti osoittelevaa, tendenssimäistä. Kun näytelmää lukee psykologisena, keskiöön nousee Johannan ja Homsantuun kärsimys, joka ei ole vain ulkopuolisten tekijöiden ja olosuhteiden aikaansaamaa, vaan siihen vaikuttavat myös heidän omat psyykkiset taipumuksensa ja temperamenttinsa. Johannan passiona on hänen uskonnollisuutensa, jota muut naiset käyttävät hänen painostamiseensa. Homsantuu ei taas tulisen luonteensa tähden kykene vastustamaan intohimoista rakkauttaan, jota hän tuntee Ristoa kohtaan. Kummaltakin naiselta puuttuu arvostelukykyä, jota Canth painotti naisen tarvitsevan voidakseen välttää moraalisia karikoita.

Kuvaamalla näiden kahden naisen psykologista taistelua miehen hyväksikäyttöä vastaan Canth piirtää näytelmäänsä kuvan ajan todellisuudesta. Hän ei pyri ratkaisemaan ongelmia, vaan antaa naisten tuhoutua, mikä pöyristytti aikalaiskatsojia ja -lukijoita. Ja juuri shokkia naturalistinen kirjallisuus ja draama tavoittelivatkin, katsoja ja lukija piti saada pysähtymään epäoikeudenmukaisuuden äärelle ja miettimään itse, kuinka yhteiskuntaa olisi muutettava. Toisaalta teosten psykologiset henkilöhahmot toimivat tutkielmina elämästä. Canthin oppi-isän Émile Zolan mielestä yhteiskunnallinen ja moraalinen muutos lähti psykologiasta. Jos ihmisen käyttäytymistä opittaisiin paremmin ymmärtämään, voitaisiin sitä myös muuttaa ja sitä kautta kehittää moraalia ja yhteiskuntaa, uskoivat Zola ja Canth.

Työmiehen vaimo on naisten näytelmä. Sen useissa keskusteluissa naiset käyttävät valtaa toisiaan kohtaan. Naiset puhuvat paheksuvasti Homsantuusta, naiset painostavat Johannan jäämään onnettomaan avioliittoon, naiset tuomitsevat Johannan Riston juomisesta. Näytelmän dynaaminen voima onkin sen naishahmoissa. Näytelmän miehet jäävät tarkoituksellisesti karikatyyreiksi. Varhaisissa näytelmän käsikirjoitusversioissa Riston nimenä oli Paavo ja myös hänen psykologiaansa avataan, kuinka hän kärsii kahden naisen välissä. Lopulliseen versioon mennessä Risto on kuitenkin kehittynyt tunteettomaksi don juan -tyypiksi, jonka motiiveja ja vaikuttimia ei avata. Emme saa tietää, mitä Risto ajattelee tai kuinka hän on kehittynyt sellaiseksi kuin on. Risto on Canthin näytelmässä ennemminkin kaksinaismoralistisen järjestelmän tyyppi, jossa äärimmäistyvät kaikki yhteiskunnan mieheltä hyväksymät moraalittomat piirteet. Risto on kuin seinä, johon näytelmän naiset lyövät päätään. Tällä draamallisella ratkaisulla Canth viestii, että naisten keskinäisillä suhteilla on tärkeä merkitys kaksinaismoralismin kukoistamiselle. Jos naiset lakkaisivat tukemasta sitä ja osoittaisivat sen sijaan solidaarisuutta toisilleen, epätasa-arvo ei saisi valtaa.

Minna Maijala, kirjallisuudentutkija