Jälkisanat: Tove Jansson, Kesäkirja
4.12.2017
En ole koskaan pitänyt muumeista. Tai jos ollaan tarkkoja, en ole pitänyt tavasta, jolla tulkitsemme muumeja. Tunnen kymmeniä, ellen satoja ihmisiä, jotka ilmoittavat olevansa ”ihan kuin se Pikku Myy”. Ärsyttävää.
Muumien pyöreät muodot ja sympaattinen olemus saavat meidät ajattelemaan pörröisiä ja vaaleanpunaisia asioita. Lastenkirjan hahmot ovat pakostakin karikatyyrejä, yksiominaisia tyyppejä. Yksi on äidillinen, toinen on seikkailija, kolmas on ilkikurinen, neljäs on erakko. Muumit ovat kuin Tove Janssonin tapa paloitella ihminen eri osiin ja ominaisuuksiin. Esitellä jokaisen kautta yksi puoli. Tove Janssonin Kesäkirja ja muut pienoisromaanit taas kokoavat ristiriitaiset ominaisuudet kasaan, yhdeksi ihmiseksi. Ihminen on monimutkainen itselleen ja muiden ihmisten joukossa vieläkin monimutkaisempi. Ihmiset eivät ole pörröisiä, söpöjä, pyöreitä ja kivoja. Ihmiset ovat äreitä, väsyneitä, petkuttavia, kateellisia, ilkeitäkin. Muumit ovat epätäydellisiä söötillä tavalla. Ihmiset ovat epätäydellisiä rumalla, hävettävällä tavalla. Tove Jansson kuvaa ihmisiä ”raakana”, sellaisina kuin me olemme.
Ja silti, tai ehkä juuri siksi, Kesäkirjan hahmot ovat rakastettavia.
Kesäkirjan ilmestyessä epäiltiin, että moni saattoi pettyä, olihan tyyli täysin toisenlainen kuin muumeissa oli totuttu. Kun minä sain Kesäkirjan käsiini, tapahtui päinvastoin. Löysin Tove Janssonini.
”Saari voi olla kauhea paikka sille, joka lähestyy sitä ulkoa päin. Kaikki on valmista, kukin omalla paikallaan, sinnikkäästi, rauhallisesti ja itseriittoisesti. Heidän rantojensa sisäpuolella kaikki toimii rituaalien mukaan, jotka ovat monista kertaamisista tulleet kivikoviksi, ja samalla he harhaavat päiviensä halki niin oikullisesti ja umpimähkään kuin maailma loppuisi horisonttiin.”
Kesäkirja kertoo isoäidistä, lapsenlapsesta Sophiasta ja tämän isästä saaressa. Saari on samalla sekä seikkailupaikka että turvallinen oma kolo maailmassa. Kolmikosta erityisesti isoäiti ja Sophia tekevät saaresta omansa, tutkimalla niin matoja kuin metsiäkin. Samalla käydään keskusteluja isoista asioista. Kuten vaikkapa siitä, onko helvettiä olemassa:
”Isoäiti nousi ihan liian äkkiä, sillä hän oli vihainen, koko laidunhaka kääntyi ympäri ja hän oli vähällä horjahtaa kumoon. Hän odotti hetken ja sanoi: Sophia. Tässä asiassa ei ole yhtään mitään riitelemistä. Kai sinä käsität, että elämä on tarpeeksi vaivalloista jo muutenkin, ettei tarvitse siitä vielä rangaista jälkeenpäin. Lohdutusta ihmisen pitää saada, siinähän on koko idea.”
Isoäiti ei ole aina kiltti. Isoäitiä väsyttää. Isoäiti on ärtynyt, jopa vihainen. Tove Jansson näyttää meille iso äidin sisäisen maailman vaikka olemme tottuneet näkemään vain isoäidin ulkoisen, tyynen, hillityn maailman. Eihän isoäiti voi olla vihainen? Entä jos isoäitiä kyllästyttää leikkiminen?
”Ja mitä nyt tehdään? kysyi Sophia.
Isoäiti ehdotti, että Sophia kiertäisi niemen ja katsoisi, mitä kaikkea oli ajautunut maihin.
Onko varma, ettet sinä ikävysty? kysyi Sophia.
Aivan varma isoäiti sanoi. Hän kääntyi kyljelleen ja nosti käsivartensa pään taakse.”
Isoäideissä on aina se hyvä puoli, että normaaleja sääntöjä voi usein vähän venyttää. Jos kotona pitää mennä nukkumaan tiettyyn aikaan, voi mummolassa aina vähän fuskata. Jos vanhemmat eivät anna tytön uida (koska hän ei syvässä vedessä osaa uida), isoäiti antaa mennä…
”Minä tahdon uimaan, sanoi lapsi. Hän odotti vastustusta, mutta sitä ei tullut. Ja niin hän riisuutui, hitaasti ja arastellen. Ei voi luottaa sellaiseen; joka aina vain antaa kaiken tapahtua. Hän pisti jalkansa veteen ja sanoi: Kylmää.”
Isoäiti antaa Sophian itsensä joutua vastuuseen. Isoäiti ei kiellä. Isoäiti mahdollistaa kokemuksia, joista Sophia oppii itse. Väittäisin, että tässä Tove Janssonin isoäiti on ehkä silti ennemmin kaikkien lastenlasten toivekuva kuin ne kaikki ylihuolehtivat isoäidit, jotka tunnemme omasta lapsuudestamme.
Onko lapsilla sitten aina hauskaa vanhempien ihmisten kanssa? Ei. Kesäkirjan aikaan sentään vielä tylsistyttiin, terveellisesti. Aina ei ollut mitään tekemistä. Saaressa on eristyksissä kavereista ja muusta elämästä. Jumissa ”vanhusten” kanssa, niin rakkaita kuin ovatkin. Älypuhelimia ei vielä ole…
”Anna että jotain tapahtuu, rukoili Sophia. Luoja-isälapsien, minä ikävystyn kuoliaaksi, aamen. Muutos tuli ehkä silloin kun pääskyset hiljenivät. Väreilevä taivas oli tyhjä, lintuja ei enää ollut. Sophia odotti. Ilma henki rukouksen kuuloa. Hän vahti merta ja näki horisontin mustuvan. Mustuus levisi ja meren pinta värjötti odotuksesta ja kauhusta. Se lähestyi. Kimeänä, suhisevana kuiskeena saapui tuuli saareen ja meni eteenpäin, sitten oli taas hiljaista. Sophia odotti rannassa, rantanurmi oli painunut maata myöten ja muistutti vaaleata taljaa. Nyt rynnisti uusi pi meys veden yli, suuri myrsky oli tullut! Hän juoksi sitä vastaan ja joutui tuuleen syliin, hän oli kylmä ja palava yhtä aikaa ja huusi kovalla äänellä: Tuulee! Tuulee!”
Kesäkirjassa pääosassa eivät oikeastaan olekaan ihmiset. Saari ja meri, luonto ja sen ilmiöt muodostavat saaressa elämän keskiön, jonka ympärille kesän tapahtumat kietoutuvat. Kun sataa ja tuulee, ollaan sisällä, kun aurinko paistaa, ollaan ulkona. Naapurissa käydään salaa, toivotaan oikeastaan, ettei olisi pakko tavata muita ihmisiä, rikkoa kolmikon oman maailman harmoniaa. Ja silti kaikki loppuu joskus, kesä on tapahtumistaan huolimatta lyhyt. Tove Jansson rakasti merta, tuulta, saarta. Luonto on aina läsnä Tove Janssonin kirjoissa enemmän kuin kulissina. Kuten hän kirjassa Haru, eräs saari toteaa: ”Minä rakastan kiveä; jyrkännettä, joka putoaa pystysuorana mereen ja kalliota jolle ei voi kiivetä ja piikiveä taskussani, kivien vääntämistä maasta ja niiden vierittämistä pois tieltä ja sitä kun päästää isoimmat lohkareet vierähtämään kalliolta mereen!” Kun kirjan nimi on Kesäkirja voisi olettaa, että tässä on mukava kevyt ja aurinkoinen kirja kesästä. Tove Janssonin
Kesäkirja ei kuitenkaan ole (vain) sitä. Se on yhtä paljon kirja luopumisesta kuin löytämisestäkin. Seikkailusta ja lepäämisestä. Vanhuuden ja nuoruuden perspektiiveistä. Auringosta ja pilvistä. Tyynestä ja myrskystä. Nuoruudesta ja vanhuudesta. Elämästä. Kirjan viimeisissä luvuissa on luopumista kesästä ja saaren maailmasta, mutta myös omista voimista. Isoäiti tuntee olevansa vanha. Tulee syksy.
”Joka kerta yöt pimenevät aivan huomaamatta. Jonain iltana elokuussa sitä menee ulos asialle ja yhtäkkiä kaikki on sysipimeää, iso lämmin musta hiljaisuus talon ympärillä. Jatkuvasti on kesä, mutta se ei enää elä, se on seisahtunut kuihtumatta eikä syksy ole vielä valmis tulemaan. Tähtiä ei vielä ole, vain pimeää. Silloin haetaan paloöljykanisteri kellarista, se saa seistä porstuassa ja taskulamppu ripustetaan paikalleen oviaukkoon.”
Olen itse viettänyt lapsuuden kesät saaressa (tosin järven rannalla) isoäitini kanssa. En voi väittää oman iso äitini olleen yhtä jännittävä tai yhtä salliva kuin Kesäkirjan isoäiti on. Tunnistan kuitenkin näin jälkeenpäin sen turvallisuuden tunteen, joka syntyi leppoisasta olemisesta, mihinkään pyrkimättömyydestä, siitä kuinka asioita selitettiin aina sienistä aaltojen syntyyn. Ehkä myytti lapsuuden aurinkoisista kesistä onkin enemmän mielessä olevaa varmuutta siitä, että joku huolehtii kuin varsinaisesti aurinkoista säätilaa tai täydellisiä päiviä. Kuten isoäiti kirjassa toteaa: ”Lohdutusta ihmisen pitää saada, siinähän on koko idea.” Oli sitten isoäiti, lapsi tai jotain siltä väliltä. Kesäkirjan lohtu ja viehätys tulee sen runsaudesta, todellisista, epätäydellisistä hetkistä ja hahmoista.
Kirsi Piha
Viestinnän alan yrittäjä, Tove Jansson -seuran perustajajäsen