Jälkisanat: Väinö Linna: Tuntematon sotilas

15.12.2017

Mitä oikeastaan tapahtuu kohtauksessa, jossa Karjula teloittaa Viirilän?

Perääntymisvaiheen kaaoksessa everstiluutnantti yrittää saada pakenevia miehiä väkisin takaisin asemiin. Hän huutaa sotilaille kurkku suorana, uhkailee ja pilkkaa, mutta mikään ei auta. Sitten paikalle osuu rauhallisesti kävellen Viirilä, »isopäinen ja avosuinen miehenrehjake», »vempula» ja »iankaikkinen upseerien harmi», joka on peloton taistelija mutta ulkomuotonsa ja käytöksensä vuoksi esimiehilleen vastenmielinen tapaus. Viirilä ei vetäydy pelon vuoksi, koska hän ei kertojan mukaan edes osaa pelätä, kunhan vain kulkee sinne minne muutkin.

Karjula yrittää pysäyttää Viirilän ja kysyy, mihin hän on menossa. Mies ilmoittaa olevansa matkalla »Inariin susia naimaan». Repliikki saa jo valmiiksi mielipuolisen raivon vallassa olevan Karjulan tajunnan lopullisesti pimenemään. Yhtäkkiä Viirilään tiivistyy koko armeijan surkea tila:

»Tuossa se oli. Tuo isopäinen apina. Tuossa juuri oli kaiken sen inhottavan henkilöitymä, joka oli tehnyt armeijasta karkurilauman.»

Karjula ampuu Viirilää kuolettavasti rintaan. Mielenhäiriöstään huolimatta everstiluutnantti on jollakin tasolla tietoinen tekonsa rikollisuudesta, ja hän huutaakin silminnäkijöille ikään kuin tekoaan perustellen:

»– Miehet! Sotalain nojalla tuomitsin petturlin kuolemaan. Miehet. On kysymys Suomesta. Täälläkin… Nytkin. Tapaus… Joka pikkuseikka liittyy siihen. Leikki loppui… »

Linna kuvaa kohtauksessa jotakin sellaista, mitä voisi kutsua psykoottiseksi oikosuluksi. Yleiskäsitteiden ja yksittäistapausten välinen ero hämärtyy Karjulan tajunnassa. Niinpä Viirilästä tulee »kaiken inhottavan henkilöitymä», ja teloituksessa on »kysymys Suomesta», johon nyt »joka pikkuseikka liittyy».

Tapa, jolla kohtauksessa kuvataan Karjulan tajuntaa, on siitä kiinnostava, että juuri yleisen ja yksittäisen väliselle jännitteelle ja etäisyydelle rakentuu suureksi osaksi Linnan henkilökuvaus, dramaturgia, huumori – jopa romaanien historianfilosofia. Ratkaisemattomuus yleisen ja yksittäisen sekä suuren ja pienen mittakaavan välillä on Linnalla olennainen sekä hahmojen persoonallisuutta kuvattaessa että kertojan tavassa ohjata lukijan huomiota erilaisiin merkityksellisiin asetelmiin.

Tuntemattoman alussa kuvataan tavallinen sotamies Mäkinen ja kysytään: »Mikä oli hänen suhteensa maailmanhistorian suureen vyöryyn, josta kantautui yhtä ja toista hänen korviinsa?» Virittyy epäsymmetrinen asetelma, jolla Linna myöhemmin romaanissa leikittelee vähän väliä. Samaan tapaan kuin Pohjantähden Jussi Koskela astuu heti ensimmäisen kuokaniskunsa myötä historian tragedioiden näyttämölle, Mäkinen työnnetään »maailmanhistorian nieluun» – ja kuitenkaan mitään erillistä Historiaa ei ole ilman yksittäisiä ihmisiä ja tilanteita.

Kun pataljoonan kirjuri Tuntemattoman alkupuolella muotoilee keskittyneenä lainetta tukkaansa, kapteeni Kaarna kommentoi naurahtaen: »– Maailmanhistoria muodostuu kaikenlaisista toimista. Joku ehkä katselee Berliinissä Venäjän karttaa ja tekee suunnitelmia. Tämä kampaa tukkaansa, mutta mukana hänkin on.» Yleinen ja yksittäinen, historiallinen ja arkinen, myyttinen ja ohimenevä törmäävät tuon tuosta Linnan tekstissä. »Kaukaa viisas» Jumala on raivannut metsään paloaukean harjoituksia varten; evoluutioteoria tiivistyy »ahvenaksi» tekeytyvään Hietaseen; säilykepurkin luvaton avaaminen kytketään Kymmeneen käskyyn ja Suur-Suomi- fantasioille irvaillaan omien rähjäisten »Sturm-joukkojen» lempeän ironisella kuvauksella.

Karjula-kohtauksessa Linna vahvistaa ja radikalisoi yleisen ja yksittäisen eron näyttämällä, miten se psykoottisessa mielessä romahtaa. Tilanteessa, jossa abstrakti ja konkreettinen lankeavat jäännöksettä yhteen, puhe muuttuu silkaksi hourailuksi.

***

Kielenkäyttöä ylläpitävän jännitteen – yleiskäsitteiden ja yksittäistapausten eron – näkökulmasta on kiinnostavaa vertailla Tuntemattoman eri hahmoja. Hahmot joutuvat usein ottamaan kantaa sellaisiin vähintään osittain abstrakteihin asioihin kuin »velvollisuus», »isänmaa», »herrat» ja niin edelleen. Tavalla tai toisella kaikki asemoivat itseään suhteessa symbolisiin viitepisteisiin. Alemmuudentuntoinen Salo haluaisi vahvistuksen sille, että on täyttänyt »miehen reijän» – ikään kuin tällainen tyhjä paikka olisi jossakin annetussa järjestelmässä olemassa. Lahtiselle mikä tahansa virallinen lause on sumutusta, jonka takana piilee luokkaristiriitojen ja sorron todellisempi taso. Hietanen taas parhaansa mukaan lyö läskiksi Lahtisen yhteiskuntateoriaa. Lehto puolestaan haluaa näyttää itsepäisyydellään »niille». Keitä hän tarkoittaa? »’Ne’ oli jotakin hämärää: Se ei ollut yksinomaan Lammio, se oli jotakin sitä, jota vastaan hän oli ollut kapinassa lapsesta asti.»

Korkeammalla armeijan hierarkiassa kamppaillaan sellaista kysymysten kanssa kuin »millä oikeudella minä komennan näitä miehiä päin vihollista» – tai abstraktimmin »mikä on sodan oikeutus» tai »mitä Suomi minulta haluaa». Tästä näkökulmasta mielenkiintoisen parin muodostavat Lammio ja Kariluoto.

Lammio suhtautuu käskyihin ja hierarkioihin äärimmäisen säntillisesti ja näkee itsensä jonkinlaisena järjestelmän tahdon toteuttajana, armeijan instrumenttina. Hän toteuttaa symboliseen järjestykseen – armeijan ohjesääntöön, esimiehen määräyksiin, Marsalkan päiväkäskyihin – kirjattuja määräyksiä niitä kyseenalaistamatta. Lammio tietää, mitä Suomi häneltä haluaa – »meidän tiemme on selvä», kuten hän nousuhumalassa tovereilleen vakuuttaa.

Sen sijaan Kariluodolle on ominaista jatkuva kamppailu sen kysymyksen kanssa, mitä häneltä todella halutaan. Mikä on Kansan ja Historian hänelle asettama tehtävä? Tunnekuohun vallassa kaikki vaikuttaa selvältä, mutta hetkeä myöhemmin Kariluoto taas epäilee ja häpeää suuria sanojaan. Marsalkan syntymäpäivänä, laskuhumalan
sameudessa, Kariluodon mieleen nousee se »jokin, jonka kärjessä tapahtumien todellisuus kieppuu» – mutta mikä se oikeastaan on? Siitä hän ei koskaan tunnu saavan kunnolla kiinni. Kariluodon suhteessa velvollisuuksiin on aina jotakin epäselvää, jotakin ylijäämää. Hän on usein juhlallisen historiallisissa tunnelmissa, kuten saavuttaessa Petroskoihin, mutta pyhä velvollisuus ei ota kirkastuakseen.

Jos on idealismiin taipuvaisen upseerin tapaan liikenteessä Historian ja Kansan asiamiehenä, mutta ei sentään koe saavansa Historialta toimintaohjeita suoraan korvanappiin, on tietysti tehtävä itse päätöksiä ristiriitaisissa tilanteissa. Sodan kaltaisissa äärioloissa päätökset ovat usein päätöksiä elämästä ja kuolemasta. Lammio ratkaisee ongelman samastamalla itsensä armeijan koneistoon, hierarkiaan ja käytäntöihin. Kariluodon toimintaa taas saattelee kokonainen epäselvä filosofia. Hän etsii jonkinlaista Mestaria, joka kertoisi, mikä hänen varsinainen tehtävänsä ja tarkoituksensa on. Tuskallisesti hän joutuu kerta toisensa jälkeen pettymään, kun todellisuus ei vastaa fantasioita. Yleinen ja yksittäinen eivät kohtaa, ja Kariluoto jää heilahtelemaan niiden välille. Kiduttava etsintä päättyy vasta kun Kariluoto sodan loppuvaiheessa kuolee epätoivoisessa ja turhassa hyökkäyksessä. Autio on kysynyt romaanin alkupuolella Kariluodolta enteellisesti: »– Etkö pääse eteenpäin.» Tätä kysymystä paremmin hahmon luonteen kiteyttää vain hänen viimeinen repliikkinsä: »– Nyt ei enää… Nyt se loppui…»

Kuten Yrjö Varpio on tiivistänyt, Kariluodon »[o]ngel mana ei ole pelkästään isänmaallisen kasvatuksen ja sodan verisen käytännön sovittaminen yhteen, vaan kyse on myös ilmiömaailman ja sitä järjestävän sanojen maailman suhteesta.»

***
Eräässä Tuntemattoman taistelukohtauksessa lukijan huomio kiinnittyy kertojan erikoiseen muotoiluun: »Sanat tarttuivat miehiin.» Jotakin tärkeää Linnan hahmokuvauksesta tiivistyy tässä. Hänen romaaneissaan sanoilla todella on taipumus tarttua – ja ehkä nimenomaan miehiin. Kariluodon kaltaiseen romanttisesti virittyneeseen hahmoon sanat tietysti tarttuvat erityisen ärhäkästi. Tartunnan saatuaan mies voi tehdä vaikka mitä. Vaatii voimaa vastustaa sanoja. Sanoja on silti vaikea vastustaa muulla kuin toisilla sanoilla. Kuten Jarkko S. Tuusvuori on kirjoittanut, Linnan teoksissa hahmot ovat kielestä pääsemättömissä: »Kieltä voi epäillä, vaan ei juuri muuten kuin kielitse.» Kielen ote ihmisistä on Linnan maailmassa melkoinen. Tuntematon ja Pohjantähti ovat täynnä puhetta ja erilaisia tekstejä, joita hahmot tulkitsevat kuka
mitenkin ja jotka salakavalasti vaikuttavat hahmojen ajatteluun ja toimintaan. Sanat siirtyvät hahmosta toiseen pisaratartunnan tavoin – oli sitten kyse ironisesti kierrätetyistä nationalistisista fraaseista, »Hevosmiesten tietotoimiston uutisista», Runebergin säkeistä, uhmakkaista lohkaisuista tai kansanviisauksista.

Kieli kannattelee elämänmuotoa ja persoonallisuutta. Tästä näkökulmasta kiinnostavia ovat myös Tuntemattoman sotilaan erilaiset murteet. Kuten Jouko Turkka aikoinaan kirjoitti kuvatessaan romaanin dramatisointia, »murteet ovat enemmän kuin pelkkää kieltä. Ne ovat tässä yhteydessä maailmankatsomus». Oma kieli suodattaa ja taittaa asioita jokaisella Tuntemattoman hahmolla hieman eri tavalla. Kielensä voimalla puhuja asemoi itseään suhteessa valtaan. Kun vaikkapa Hietanen pyörittelee ja ihmettelee jotakin Lammion lausetta, hän ei pelkästään käännä sitä omalle murteelleen vaan purkaa sen osiin, konkreettiseksi kokemuspuheeksi. Kun Vanhala takertuu sotapropagandan sanamuotoihin ja siirtää niitä uusiin yhteyksiin, lauseiden sivumerkitykset alkavat rehottaa hallitsemattomasti. Romaanin loppuvaiheessa hän saa vielä toverikseen Honkajoen, jonka kanssa jopa kesän 1944 tulihelvetti saa kreisikomedian piirteitä parivaljakon törmäyttäessä milloin mitäkin fraaseja yhteen kaoottisen todellisuuden kanssa.

Niin kuin Tuusvuori on kirjoittanut, Linnan teksti näyttää »yhteiselon, jossa kaikki omistavat kielen ja kieli omistaa kaikki». Jopa täysin illuusiottomat ja niukkapuheiset hahmot joutuvat ilmaisemaan asenteensa useimmiten kielellä. Määttä tiivistää suvereenin välinpitämättömyytensä »kovennetun» seisomisen jälkeen totea malla: »– Vaan hyvin on korkea tuo pilvi, jonka pommi tekköö.» Lehto taas redusoi kaikki »henkevyydet» materiaaliseen perustaan jopa kommunisti-Lahtista suoraviivaisemmin: »– Älkää jauhako paskaa! Kuka tulee katsomaan kenen rahat on?» Tulikasteen jälkeisessä innostuksessa Kariluoto kirjoittaa vanhemmilleen ymmärtäneensä, »ettei elämä ole minun vaan Suomen». Mutta mitä hän tarkkaan ottaen on ymmärtänyt? Tietääkö hän itsekään, mitä hänen sanansa merkitsevät? Onko korkeaisänmaallisessa virkkeessä lopulta vain – Rokan myöhemmin käyttämää il mausta lainaten – »merkkilöi jois ei oo paljo ymmärtämistä». Äärimmäisissä tunnetiloissa Kariluoto saattaisi Karjulan tapaan olla valmis ajattelemaan Suomea jonkinlaisena absoluuttina, johon kaikki saumattomasti liittyy. Konkreettisen todellisuuden painovoima kuitenkin useimmiten vetää hänet maan pinnalle.

Linnalaisessa metodissa, jossa yleiskäsitteitä kolaroidaan banaaliin todellisuuteen, on paitsi herkullista koomista potentiaalia myös jotakin »kielifilosofisesti» tervehdyttävää. Mitä suurempi on sana, sitä varmemmin siinä on sivumerkityksiä ja kierteitä, jotka vaihtelevat puhujan aseman ja persoonallisuuden mukaan. Linnan romaanit näyttävät, kuinka vaikeaa ja vahingollistakin on yrittää pakottaa esimerkiksi »Suomen» tai »suomalaisuuden» kaltaiset sanat merkitsemään jotakin määrättyä. Abstraktin ja konkreettisen koominen (ja usein myös traaginen) eriparisuus on osa hänen romaanitaiteensa ydintä.

Karjula yrittää teloituskohtauksessa kiinnittää sanojen merkitykset huutamalla. Everstiluutnantti on vakuuttunut, että »leikki loppui», mutta kielen arvaamatonta leikkiä ei noin vain lopeteta. Kieli läpäisee ihmisen Linnan romaaneissa, mutta rystyset valkoisina sanoihin takertuville käy yleensä huonosti. Maailma ei tahdo asettua rakkaisiin käsitteisiin. »Todellisuus tungeksi jonkinlaisessa jonontapaisessa kanttiinipöydän edessä ja elämöi.»

Antti Arnkil
Kustannustoimittaja ja kirjailija