Kirjallisuus on kielen koti

28.11.2017

Suomi on notkeasti moneen taipuva, murteiksi haaroittunut, kaunis kieli – rikas ja rakas äidinkielemme. Satavuotias Suomi on nuori verrattuna suomen kieleen, joka saattaa olla jopa Euroopan vanhin kieli, sen juuret kun juontavat jostain kaukaa 10 000 vuoden takaa. Mutta. Ilman kirjallisuutta kielellä ei ole kotia. Puhuttu sana katoaa – jää kaukaisiksi kaiuiksi muistin hämäriin huoneisiin – vain kirjoitettu pysyy.

WSOY:n kotimaista kirjallisuutta on luonnehdittu kolmella sanalla: se on ”monipuolista, rohkeaa, rosoista”. Jo yksin monipuolisuudesta on moneksi ja vaikka kuinka monta moni-alkuista piirrettä ponnahtaa heti mieleen näitä valittuja kirjoja miettiessä: moniäänistä, monimerkityksistä, moniarvoista, monikansallista, monikulttuurista, monimuotoista moniosaamista. On vielä kronologista monitasoisuutta historiallisine perspektiiveineen. Otteeltaan perinteisemmätkin proosateokset usein kuljettavat taustalla Suomen historian läpileikkausta tai suurta sukulinjaa; niissä pidetään vahvaa ääntä, juurevaa, aitoa ihmisen ääntä. Rohkea proosa on ärhäkkää, yllättävää, omakielistä, kokeilevaa, maneereja karistavaa, genrejä sekoittavaa, ketään kumartelematonta (haistattaa odotuksille ja kaavoille), se runollistaa ja uudistaa proosaa pelottomasti. Rosoisuus on tärkeää: kieltä ei saa hioa hengettömäksi, rosossa lymyää kirjailijan oma ääni.

Tässä on esillä vain kourallinen WSOY:n kirjoja, kahdeksan rikasta, omakielistä ja vallatonta suomen kielen synnyttämää sanalasta. Olen vienyt ne sänkyyn, maannut niiden kanssa rannalla, itkenyt niitä salaa, nauranut niille niin että kuuluu, ihastellut ilmaisun rikkautta, päässyt niiden kanssa kauas, ja niin lähelle että tuntuu, niin syvälle että huimaa. Ja vaikka vasta kokonaisesta kirjastosta koostuu kansakunnan ääni, tässä on jo mainio äänenavaus. Kuinka rikas kieli, kun sillä voi sanoa tämän kaiken!
_____________

”Näkö on kuin luoja luo, tavat on kun ite tahtoo!”

Mikä tarinaniskijä, hulvaton sanataituri, Antti Heikkinen! Heikkisen Mummo tarjoaa velmuja tyyppejä, metkaa maaseutukuvausta, mainiota puheenpartta, kylähulluja ja veijareita, tässä maistuu kieli! Mutta maistuu myös kovan elämän ja katajaisen kansan kitkuttaminen, maistuu nälkä, niukkuus ja sota-ajan suru. Heikkinen ei sentään tarjoile valmista kattausta, vaan jättää jonninverran purtavaa lukijallekin: kuka puhuu? missä mennään? kuka on mummo?

Puheenparsi Mummossa hoituu tyylitellyllä murteella (aitoa murretta ei jaksaisi kai kukaan), elävästi ja ilmeikkäästi. Sen verran on päästetty murtehista sävyä sekaan, että paikallinen väri säilyy. Tulivärkit, ronttoet, vilsa, naukea, lasauttaa, nykäre, heretä, kutveltaa – oi maistuva Suomi! Ilottelevaa, suulasta, verevää leukailua. Pikantit murresanat terästävät tällaiselle tottuneelle ja paatuneelle lukijalle jo kuluneeksi käynyttä yleiskieltä maittavan uudeksi.

”Kaikki on minua neuvomassa, minä en ole ikinä saanu elää ja olla niin kuin ite olisin tahtonut.”

Pienen ja sisukkaan mummon elämänkaaren sivuitse kirja peilaa koko kansakunnan historiaa. Pikkukylän aikaa ei kuitenkaan mitata numeroin eikä paaluteta vuosiluvuin, vaan maininnat kulloinkin vallassa olevasta presidentistä kiinnittävät tarinaa Suomen historian aikajanaan. Radiosta kuuluu kuka voittaa olympialaiset ja kun Hitler paasaa. Sotaa käydään siellä jossain. Toisaalla. Nuori Maija ei tajua miten läheltä sota liippaa, ei ennen kuin joutuu lentopommien sateeseen ryssien kylväessä kuolemaa. Kotijoukkojen maailma oli kyllä pieni, mutta sielun kapeudesta ei heitä voi syyttää. Luonnetta löytyy. Mummoon juurtui sisu, ja jyrkkyys jolla omaa tilaa puolustettiin. Perkeleen perkeleen perkele, periksi ei anneta.

Kirjassa siis riittää neuvokasta ja luonteikasta kylänväkeä, suuria persoonia. Helsingin kirjamessuilla Heikkinen kertoi heistä yhdestä, Lotmusta, kulku-ukosta, joka on kirjan ainoa täysin autenttinen henkilö. Lotmu veti maallista omaisuuttaan kelkassa perässään kesät talvet. Kelkassa lillui iso ruoantähteitä sisältävä korvo, josta helteellä hohkaava löyhkä saattoi olla aika mojova, mutta tuota homeista sekametelikeitosta Lotmu söi ja — oli onnellinen! Heikkinen tähdensi messuhaastattelussa, että sellaista suvaitsevaisuutta mitä viime vuosisadan alun syrjäkylillä nähtiin, ei enää tapaa. Kylähullut ja kiertolaiset hyväksyttiin lokeroimatta tai sulkematta heitä yhteisön ulkopuolelle. ”Kun maailma tasapäistyy, niin persoonat sivuun väistyy”, tiesi Juice Leskinenkin. Vaan onneksi Nilsiän kaltaisissa pikkupaikoissa riittää vielä persoonia, joissa on tarttumapintaa, suorastaan kahva!

Jos kylänväessä piisaa suoruutta ja sisua, kaupunkilaisia ei nähdä yhtä suopeasti. Kylälle luikertelee maisteri Eero Karhu juonittelemaan maalaisten kustannuksella. Takapiruna toimii kolho äiti, Synnöve, molemmat juonikkaita pelureita, jotka kylmästi pelaavat ihmisillä, hyöty mielessään. Eeron näkemys kylän näköaloista ja mm. kansanparantajista on tämä: ”Ei ihminen kehity jos jää aloilleen… Ette voi lopun ikäänne katsella mäkiä mäen päältä ja kuseskella haavoihinne.” Kaupunkilaiset näyttäytyvät pinnallisina snobeina ja tärkeilijöinä, pula-ajan loisina, joiden rinnalla teeskentelemättömien maalaisten aitous ja rehtiys korostuu. Maalla, sitä paitsi, on ainoa rikkaus, jolla pula-aikana on merkitystä: leipä.

Itselleni mummon tarina oli jotenkin niin läheltä liippaavan liikuttava, että päätössivua piti aloitella moneen kertaan, kun ei vaan kyennyt lukemaan. Kuten Tommi Kinnunen, Antti Heikkinen myös osaa kirjoittaa tutuntuntuisia henkilöitä, joista aidosti välitän ja joiden suru tarttuu. Nämä kertojat näemmä aktivoivat lapsuuteni mummolan maalaismaisemiin liittyviä tärkeitä tunnemuistoja. Pidin. Paljon.

_____________

”Näin siis maailma putoaa saranoiltaan.”


Olipa kerran kaukana etelässä Atlantin valtameressä tulivuorisaari, maailman syrjäisin saari. Ja on vieläkin. Tristan da Cunha on olemassa oleva brittiläisen imperiumin siirtomaasaari. Vuonna 1961 saari kelluu mustana ja korkeana meressä kannatellen asukkaitaan, joita on vain 264. Tästä alkaa Marianna Kurton Tristania. Jos kaipaat kauas, pois, matkalle toiseen maailmaan, toisen aikakauden maagiselle tulivuorisaarelle, siihen kaipuuseen vastaa Kurton Tristania. Saarelaiset elävät kalasta, karjasta, lokin- ja pingviininmunista, lehmäntaljasta syntyvät mokkasiinitkin omavaraisia kun ollaan, vain harvoin tuo laiva tuulahduksen kaukaisesta muusta maailmasta. Mutta saarella on tulinen arvaamaton sydän, joka voi milloin vain särkyä. Ja särkyykin: vuoren kylki aukeaa ja laava roiskuu, ryöppyää yli, valuu vuorenkylkeä kuin kiehuva veri kohti kylää. Maa repeää ja lampaat putoavat sähikäisinä soihtuina sen kitaan. Asukkaat kapuavat karkuun vuoren turvalliselle puolen, ryömivät perunamaan mataliin majoihin ja ihmettelevät: ”miksei kukaan kertonut, että voi käydä näin: kivipuuro kiehuu yli” ja saari räjähtää mereen, sinne mistä on tullutkin.

Kurtto kirjoittaa vahvasti omanlaista, kuin runosta murrettua proosaa: runoa annostellaan arkiseenkin lauseeseen. Tristanin saareen ei vain päde tavallisen kielen lait: eristyneen maailmankolkan erikoinen kieli on vähän nyrjähtänyttä, jotta etäisyys korostuu. Mutta proosaan ei saa tihkua liikaa runoa, jottei kerronnasta tule tönkköä, kuin liiaksi suolattu keitto. Välin arki ja runo särähtivät yhteen dialogeissa ja jotkin repliikit hiersivät hiukka kuin hiekanjyvät silmissä, mutta sitten annoin mennä, laitoin punakynäni tuppeen ja heittäydyin. Jos teos on uskottava omissa rajoissaan, omassa maailmassaan, se riittää. Tristania on, siinä on maagista imua.

”Näissä käsissä on maailma, muista se.
Kaikki valinnat jotka teet.”

Tristania väläyttää episodeja saarelaisten elämästä – ei kronologisessa, vaan oikeassa järjestyksessä! Vaikuttavaa. Ei pidä antaa runoilijan roolin hämätä, Kurtto osaa kutoa tarinaansa jännittäviä juonenkoukkuja, tarinan käänteet oikeasti yllättävät! Mutta juuri ne runolliset lauseet takaavat, että kirjan vaikutus kestää pelkän tarinan kantamaa pidemmälle. Tristania on ladattu hyvin ajoitetuilla viisauksilla jotka jäävät ajatuksiin senkin jälkeen, kun kirja on luettu. Minulle jäi vaikkapa tämä: jotkut ihmiset ovat kuin ajopuita, ajelehtivat ja kokevat etteivät voi päättää omasta elämästään. Mutta jos he voisivat valita, muuttaa kaiken, tehdä ihan mitä vain, osaisivatko he?
Tristania osoittaa, että menimme mihin maailmankolkkaan tahansa, ihmiset ovat sisältä samoja.

_____________

Hiljattain Riku Korhonen fiktivisoi väkivaltafantasiaa teostensa kriitikkojen telomisesta Grantaan kirjoittamassaan Puhu, viha -esseessä. Etabloitumattoman kirjoittajan etu on se, että tavatessa kukaan ei tunnista eikä pääse tirvaisemaan nokkaan. (Kehuakaan kun ei saa, jos sen tekee väärin.) Kusti on hellä kriitikko. Kustannustoimittaja ei etsi vain virheitä vaan pyrkii kohti tekstin täydellisyyttä, samaan rytmiin tekijän kanssa. Not literary criticism, but literary appreciation. Pari arvostavaa sanaa Riku Korhosen kirjasta Emme enää usko pahaan.

”Ihmiset jotka väittävät ettei heissä ole demoneja, antavat yleensä niiden liikkua vapaina.”

Helkkarin hyvä aikalaiskuvaus. Hykerryttävä ja hurja, tragikoominen, mutta huh, katarttinen sentään.

Ehkä näin hyvää lukukokemusta ei pitäisi pilata avaamalla, mutta pilaan kuitenkin. Vähän. Vangitsevan alkutarinan jälkeen Korhosen romaani käynnistyy petollisen tavallisena. Mutta uskokaa, kierrokset vielä kovenevat, kerronta tihenee.

Miten saada väljähtyneeseen avioliittoon kipinää? Miten olisi vaimonryöstö?

Eero pyörittää paint-ball-yritystä ja järjestää siis töikseen aikuisille miehille mahdollisuuden palata pikkupojiksi ja leikkiä hetken sotaleikkejä. Mutta Eeron vaimo on tyytymätön. Hän ei tarvitse poikaa vaan miestä. Eero keski-ikäisen keskiluokkaisen keskivaikeassa angstissaan päättää kokeilla primitiivistä miehen kunnian palautustemppua. Mies halussaan olla heeros, kotka, kuningas ja soturipäällikkö taantuukin luolamieheksi, joka raahaamalla naisen väkisin nykyihmisen luolaan, mökkiin, aikoo valloittaa tämän takaisin maskuliinisen väkevyyden performanssilla. Eero oikeuttaa leikkinsä mytologioista ammennetuilla kuvilla. Jälki ei ole kaunista.

Pikkulingvisti, joka asuu minussa, arvostaa Korhosen kieltä, sitä tyylitaituruutta ja diskurssien laajaa spektriä. Korhonen osaa hienoisin kielenkääntein mitään selittämättä viestiä tiettyä tunnetilaa, roolia, mielenhäiriötä, mitä milloinkin. Koska tästä kirjasta on jo kirjoitettu hienoja arvosteluja, keskityn tässä vain kielipuoleen, eli poimin pari otosta, joissa tuo kielitaituruus näkyy.

Lari, Eeron paras kaveri, lupaa avustaa vaimonryöstössä. Töikseen Lari markkinoi yritysvakuutuksia ja taistelee väkivaltaisia pakkoajatuksiaan vastaan. Yritysjargon on usein merkityksestä vapautettua kokouskohinaa: asiakasrajapinnat, tiivis tiimityö, digitaalinen tahtotila poikineen virtaavat läpi Larin pään, kunnes keskittymistä alkaa häiritä väkivallalla marinoitu rankka kuvasto. Hän näkee ne kuin väkivaltavammoihin erikoistunut kirurgi. Valotaulun välähdyksiä. Teräaseella niskaan, repeämä poskeen ja hampaat repeämästä esiin. Korhonen kuvaa järkyttävän hyvin alitajunnassa jylläävää pahaa, jota tietoisuus tietoisesti painaa alas, mutta josta ohueksi käynyt kontrollipinta väläyttää likaisia kuvia kuin haisevia turskanpyrstöjä tyynestä vedestä.

Ja myyttinen naisenryöstö (Ainon ryöstö!) päästää alitajuiset vietit irti ja vangit vapaiksi – pahuus karkaa esiin.

”Jotain murtui ajatuksissa, tummuus levisi kuin viemäriputken paska.”

Tästäkin lauseesta seuraa aivan huikea mustankipeä vuodatus, joka on tiheä kuin kuolemaa tekevän parisuhteen silmissävilistävä viimeinen filminauha.

Korhosen kyky lirauttaa asiasta kuin asiasta on ihan ehtymätön – ja erehtymätön (okei, sori, lirauttaminen vääntyi sanonnasta ’taking the piss’). Pelkkä pohdinta ketterien mikroyrittäjämiesten parroista jo on kokonaisen sivun mittainen vaellus halki vuosisataisten partakasvujen:

”Vai vetivätkö neukkareissa presentaatioita freudilaiset karvaturrit, jotka kantoivat kasvoillaan genitaalisymbolia ja vihjausta viriiliin libidoon?”

Raskolnikovilaiseen rooliin loksahtavan Larin hoitamaton parta taas vertautuu metsäneläimeen, joka on kiivennyt kasvoille kuolemaan.

Kielen kautta näytetään myös, miten Aino vajoaa kuin alkuihmisen tasolle; Köpiksessä Ainon mieli tilttaa, hän katoaa, vajoaa dissosiatiiviseen pakoon menetettyään elämänsä hallinnan. Tilaa ilmentää töksähtävän toteava lyhyt tyyli, ja yksinkertaiset lapsekkaat lauseet näyttävät typertyneen tilan.

Intensiivistä. Hurjaa. Lukekaa ihmeessä!
_____________

Hanna Weseliuksen romaanilla Alma! on vahva oma ääni, ja se on naisen – selkeä ja suora kuin huuto.

Kirjan nimi jo käskee, komentaa, varoittaa, huutaa (itse voi päätellä että mitä). – Alma! Miehinen komento, vai naisellinen henkäys? Kannustus vai varoittava ääni? Huuto ajassa taaksepäin?

Mitä yhteistä on Nigeriassa siepatuilla ja raiskatuilla koulutytöillä, meikkaavalla tytöllä metrossa, yksinhuoltaja-taiteilija Ainolla, säveltäjä-miehelleen omistautuneella Alma Mahlerilla, lakimiehellä joka pelastaa naisia? Naisen osa. Naisen ruumiillisuus. Naisen heikkous. Naisen valta.

Ennen kuin teemat alkoivat erottua irtokuvista, ajattelin jotta onpas ihmeen raikas tapa vaihtaa kuvakulmaa; etääntyä tai lähentyä äkkinäisellä näkökulmanvaihdoksella. Kohtaus päälle ja taas äkkiä ohi. Ajatus Almassa on vapaa lentämään vaikka pulun siivin Tuomiokirkon torniin, josta voi killittää menoa kaikkitietävin silmin.

Ensin mietin, onko tarpeen kuvata veto vedolta, miten tyttö metrossa piirtää itselleen kasvot. Onko se kiinnostavaa. Sitten kun tyttö toisessa kohtauksessa yrittää korjata tuhraantuneita piirteitään, piirtää itseään takaisin, koko näkymän traagisuus lyö vastaan. Tytön näkee täysin toisena. Kerronta on tavattoman aistivoimaista, jopa ollessaan luetteloivaa. Luettelohan auttaa aina takertumaan johonkin konkreettisen pysyvään. Luettelo näyttää mitä on esineiden muisti, antaa esineiden todistajalausuntoja todellisuudesta.

Nigerialaiset koulutytöt siepataan yön pimeydessä. Miten siihen suhtautuu länsimainen kuvatoimittaja lehtikuvia hektisesti seuhtoessaan? Kun median nälkäinen kita odottaa uutta kauhua viskattavaksi velton yleisön silmille, jotta edes hetken tuntisivat elävänsä. Kuvamateriaali on hänelle kehnonlaista suttua: tummia ihmisiä hämärässä. ”Onko teillä mitään piirteitä ylipäätään.” Kauhu on vain materiaalia, aineistoa jota päivittäin syötetään median koneistoon. Täytyyhän meidän tietää. Ihmiset haluavat tietää, vaikka eivät halua TIETÄÄ. Kuka kestää ajatella nigerialaisten tyttöjen todellisuutta? Sillä ”tiedettyä ei enää saa ei-tiedetyksi.”

Kertojalla on valta tarinaan ja se käyttää sitä myös. Kertoja on monta. Näkökulmaa voi vaihtaa kuin kameraan linssiä. Hänellä on kaikkivaltias voima possauttaa epämiellyttävä henkilö olemattomaksi. Vaihtaa identiteettiä, tehdä aikahyppy; kertojaääni siirtyy ajassa sata vuotta taaksepäin, teleporttaa itsensä Alma Mahlerin puutarhaan ja pitää tätä silmällä monta vuotta. Hän motkottaa ja moittii, miten Alma tukahduttaa lahjakkuutensa ja omistaa itsensä miehelle. Mutta onko modernilla katseella oikeutta tuomita, onko mitään ymmärrystä toisesta ajasta? Alma itse tietää, että on ”tehnyt Mahlerin”. Neron takana seisova nainen kanavoi luovuutensa mieheen?

Ja modernikin kertoja tietää että mikään ei kestä: vaikka hän kirjoittaa, kuvaa ja tallentaa vimmaisesti, kaikki hänen elämästään ”tulee hajoamaan taivaan tuuliin, ja se on jollain oudolla tavalla lohdullista, koska minä itse en mahda sille mitään. Minä vaan istun ajan kyydissä.”

Olipa taas yksi hajahuomioiden vyöry. Kirja on hyvin konkreettinen ja ihan toista kuin nämä risteilevät tunnelmat. Miksen vain mene huomenna töihin ja kerro kaikille:
Alma! on sitten hyvä kirja?
Siksi kai, että: ”Kaikenlaista voi tehdä ja sanoa, mutta ainoastaan kirjoitettu jää.”
_____________

”Kaikki on kaikkea kaikilla tavoilla.”

Kirjallisia konventioita raikkaasti ravisteleva nuori lahjakkuus Miki Liukkonen heilahti vuoden 2017 Finlandia-palkintoehdokkaaksi eräänlaisella sukupolviromaanillaan O.
O
tarjoaa avantgardistista pelottomuutta, kerronnallista taituruutta, hoksottimia stimuloivaa hengästyttävää juoksutusta läpi ajan ja ilmiöiden – ajanilmiöiden. Tämä Y-sukupolven verbaalinen vivisektio on nerokkaan kekseliäs. Kiitos siis kaikista kieroista nauruista ja ei-voi-olla-totta-nauruista, yllättävästä yllätetyksi tulemisesta!

Kaiken hillittömän sanatulituksen katveessa näkyy ja tuntuu myös valtaisa irrallisuuden kokemus, maailmaan heitetty, omilleen jätetty sukupolvi, aikamme välineellistyminen ja arvottomuus, kun uskonto on menettänyt uskottavuutensa, eikä nuorella polvella ole juuri traditioiden tukea tai entisaikojen suuria sukuja taustajoukkoina viitoittamassa ihmisenä olemisen tietä. Vain suurta yksinäisyyttä. Kohinaa.

”Kun kaikki on saatavilla, mikään ei ole.”

Informaatiotulvan, hajeen, ylitietoisuuden huimauksesta hädin tuskin toipuneena en edes yritä sanoa tästä jotain, mitä ei kirjassa olisi jo sanottu ja paljon paremmin. O peilaa mainiosti lyhytpinnaista nykyaikaa ja näyttää miten huomiot pirstaloituvat, aistimukset, ajatukset, havainnot – koko tajunnanvirta sirottuu hajalle. Teoksen rungosta on turha hakea tukea: se rönsyilee, haarautuu lauseiden hiussuonistoksi, tästä tulee mieleen tuo, tuosta sitten vielä jälkiheittona alaviite, ja miten olisi vielä alaviitteen alaviite, kunnes vasta loputtomien hengenvetojen jälkeen tulee piste. Myös ehtymättömänä virtana tarjotut tarinanpätkät alkavat ja keskeytyvät satunnaisesti, eikä mitään voi sanoa varmasti: juoni hajoaa assosiaatioiden jatkumoon, alaviitteiden hännänpäihin. Mutta tarkka lukija saa palkakseen tekijän silmäniskun, alaviitteet eivät aina ole pelkkää hälyä hämäyksen vuoksi vaan paljastavat myös satunnaisia yhteyksiä: (alaviite nro 63: ”viimeisimpien huhujen mukaan Fiubizellon olisi onnistunut paeta Suomeen, missä tämä nykyään työskenteli uuden henkilöllisyyden turvin jonkin sortin urheiluvalmentajana.”)

Tätähän elämä on, elokuvamaista tapahtumien simultaanista kiidätystä silmien editse, jatkuvalla syötöllä päälle käyviä aistiärsykkeitä – yleensä merkityksettömiä. Viitteiden viidakko vie, ja vierassanojen ja tieteellisten termien vyöry alleviivaa ja viestii: tämä on kieliposkessa kirjoitettua, snobeille irvailua. Taustalla kuuluu tekijän virnuileva nauru, ette kai helkkarissa ota tätä tosissanne. Siinäkin Liukkonen on hyvä: pyörittelee suuria sanoja, syöttää lukijalle sanahuttua, esoteerista pseudotiedettä ja samalla pilkkaa (lukijansa) pakkomielteistä tarvetta nähdä kaikessa merkityksiä. Auts!

Entropia leviää ajassamme kuin alati laajeneva avaruus alkuräjähdyksen jälkeen. Haje näkyy myös tarinatasolla O:ssa, niin kuin O:n kehässä ei ole alkua, ei loppua, on vain pelkkä ajan laajeneva rengas, haje on ”nollansisäinen nolla”, loputtomiin. (Liukkonen kertoi jossain haastattelussa että kirjan nimenä toimivaan ympyrään ”O” viitataan kirjassa ainakin 50:ssä eri kohdassa).

Loputtoman infoähkyn raskauttaman ihmisen on suojauduttava paljoutta vastaan, torjuttava tietotulva keskittymällä ankarasti yhteen asiaan. Kun nyt jankkaan tai nyhrään tätä yhtä juttua, paljous ei käy päälle. Siten itsesuojeluna käyttöön otettu väistötoiminta kasvaa äkkiä neuroosiksi ja pakkomielteiksi. Liukkonen totisesti siedättää lukijaansa äärimmilleen viedyillä neurooseilla ja fobioilla ja jopa farssin kautta koukaten: pakko nauraa jottei itkisi. Luin tähän romaaniin ehkä luvattoman paljon komiikkaa, rivienvälistä virnuilua ja mustaakin naurua. Huvitti ihan kroonisesti kaikki ne keinot joilla Liukkonen naruttaa ja juoksuttaa lukijaa. Eihän toki saisi nauraa jos jollakulla on harras ja kaiken ajan syövä pakkomielle tarkkailla vaikkapa lätäköiden muotoja, tai kun tinnituksen rytmin välityksellä otetaan vastaan avaruusolioiden morsetusta. Mutta Miki ei ilkeile; ihminen kaikkine pikkumaisuuksineen ja paranoi’ineen on aika liikuttava olento. Vaikein ja herkin laji on yhdistää traagista koomiseen ylittämättä hyvän maun rajoja. Kyllä tätä voi vakavalla naamallakin lukea, oma valinta. Onhan tämä modernin ajan sairauskertomus; fobioita, neurooseja, konversiohäiriöitä (selittämätön sokeus), pakkomielteitä, perversioita, itsemurhia.

Hyvällä tuurilla O:ssa esitetty pakkomielle heruttaa naurun sijasta esiin ymmärrystä. Mitä pakkomielteisellä post-It-lappujen seuhtomisella kenties sanotaan Aaronista? Aaronin kyvyttömyys kommunikoida ihmisten kanssa muuten kuin lappujen välityksellä kuvaa hyvin sitä, miten pitkälti kommunikointi on nykypäivänä välineellistetty. Nykynuori tarvitsee jonkin vempulan tai värkin jonka välityksellä yhteys toisiin ihmisiin hoituu. Olisihan se ihan kauheaa istua kasvotusten, katsoa toista silmiin, jos ei edes kaljatuoppia ole välissä! (”Me yritämme kaiken aikaa harhauttaa itseämme siitä mitä me todellisuudessa olemme, emmekä me uskalla enää kohdata maailmaa muuten kuin ruutujen lävitse, muokattuna, suodatettuna, värikorjattuna.”)

Mutta! O on hillittömän hauska. Ei siitä pääse. Mestarillinen hykerryttäjä on mm. kohtaus kahden tutkijan radiohaastattelusta, tai C. G. Jung, joka tekee, kai tiesitte, nykyään keikkoja alitajunnasta toiseen siirtymällä tajuttomuusväylää pitkin antamaan jollekin onnettomalle ihmisrievulle henkilökohtaisia vinkkejä. Kertojan leikillisyydellä ei ole rajoja, myös kerronnan tasot, narratiiviset rakenteet saavat osansa: romaaniin sisäiskertomuksen (näytelmän) mustalaiset astuvat näytelmänsä kehyksestä ulommalle tasolle, romaanin maailmaan ja lopulta alkavat tiedostaa ettei heitä ole olemassa. Niinpä, kaikkihan O:ssa ovat fiktiivisiä, toiset vain fiktiivisempiä kuin toiset.

O on niin iso, että siihen mahtuu kutakuinkin kaikki kirjalliset genret, kauhukin. Kauhu hiipii erityisesti Erikin ja Samin kohtaloihin. Samin viimeinen esiintyminen kirjassa on hirvittävän hirtehinen, Sotilaspoika- ja Perhonen lasikuvussa -leffojen kaikuja saava, sekä äärimmäisen kylmääviä väristyksiä aiheuttava. Kun velodromin kierros vielä kerran pyörähtää käyntiin Samin päässä, jää vain kauhunsekainen kolkko nauru. Vaan ei hätää, pelokas lukija, överivedoilla tragediassakin vilahtaa farssin klovninkaapu.

Ja mitä vielä.
Aikaamme kuuluu olla esillä, näyttäytyä, olla katseiden kohteena – poseerata. Some on yhtä isoa kukkoilijoiden ja draamakuningatarten näyttämöä. O on sitä mistä kertoo. O on romaani, jossa jokainen on oman maailmansa jumala, eikä muita jumalia tarvita. Siinä näkyy nuori nälkäinen sukupolvi ajassa jolle mikään ei riitä, vaikka kaikkea on liikaa. O taitaa olla kirja jonka vain nuori ihminen voi kirjoittaa.
Korjaus: O on kirja jonka vain Miki Liukkonen voi kirjoittaa.

_____________

”Kun asiaa ei puhuttu ulos, se eli hänen sisällään.”

Tommi Kinnusen Neljäntienristeys on aikamatka Pohjoisen arkeen, menneen ajan arkeen, jonka lukeminen oli yhtä juhlaa! Koskettavaa, vaikuttavaa, merkillisen tuttua, toiseksi tulemista; suurta myötätuntoa ja ymmärrystä lisäävää – äidinkielen juhlaa.

Itse kielestä vähän. Jossain arviossa sanottiin Kinnusen kirjoittavan niukkaa ja yksinkertaista kieltä. Jos osaa vähemmin sanoin sanoa enemmän, se ei ole niukkuutta, saati yksinkertaisuutta, vaan – tiheyttä. Kinnunen on tiheän kielen, kiteytetyn ilmaisun mestari. Tuli mieleen Donna Tarttin haastattelu, jossa hän sanoi kirjoittaneensa kahdeksan kuukautta tekstiä Tikliin, ja sitten kylmästi deletoineensa koko laajan jakson, mutta – hän tiesi, että Tiklistä ei olisi tullut se mikä se nyt on, ellei tuota kirjoitettua jaksoa olisi ikään kuin näkymättömänä vaikuttajana taustalla (vrt. Hemingwayn jäävuoriteoria). Hyvässä kirjassa on ikään kuin koko elämän paino. Ihan kuten ihmisen eletty menneisyys ei päällepäin näy, mutta kulkee aina mukana, myös hyvässä kirjassa on metataso joka vaikuttaa taustalla. Kinnunen on tässä tavattoman hyvä. Merkityksen lataamisessa. Ja ’ihmisten’ luomisessa; henkilöt ovat niin valmiita, että voisivat astua sivuilta ulos.

Teksti on lahjakkaasti rytmitettyä, tai tahditettua. Se näkyy jo lingvistisellä tasolla: turhat verbit ja pronominit on siivottu pois. Ydinkieli on tehokasta, sanoo vain olennaisen, kuten runo:

Joko menossa?
– Kiire minne?

Tarkkuus. Sekin on Kinnusen voimaa. Eikä se ole niukkuutta vaan tihennettyä merkitystä. Siinä missä joku kirjailija selittää lukijan monisanaisuudella ihan sekaisin, Kinnunen ampuu pari osuvaa sanaa ja se on siinä.

Kaikista arjen yksityiskohdista hän poimii yhden tärkeän ”ruskeakastike kerää kuorta yllensä” ja siitä käynnistyy lukijan aikamatka omaan lapsuuteen, kastikkeen nahkeaan kalvoon, mummolan keittiöön jne. Minua hämmästyttää Kinnusen kyky kerätä kollektiivisia muistoja. Toki ne ovat kaikilla erilaisia, mutta Kinnusen valikoima on tavattoman laaja (jokaiselle löytyy!). Tässä kun seulotaan monen sukupolven sukuhistoriaa. Kukin poimii kirjasta muistonsa: linja-autojen rahastajat, karjakeittiö, muuripata, Klubi-aski, ponchot 70-luvulla, pennin korput, farkut jotka kiemurreltiin kosteina jalkaan, lankatut kengät, ja oman mummini sanat: ”Kyllä syödä täytyy että jaksaa.”

Kirja toimii kuin kansakunnan muistina, se säilöö yksityiskohdat, se säilöö värit.

Näitä hetkiä hän pelkää eniten. Kun värit katoavat ja jää pelkkä harmaus.”

_____________

”Toisien joukossa helppo on kulkea yksin”

Kieli kaipaa välillä ravistelua ja pöyhintää, kuin vanha seinäryijy, muuten sävyt eivät tule esiin: aina näkyy se sama kulunut kulma. Kinnunen osaa tuoreuttamisen taidon: kieli on suuhun sopivaa ja helposti tunnistettavaa, mutta sävyt ovat kirkastuneet; tulokulma uusi ja sanojen takana syvällinen ajatus. Kyllä, se on harvinaista; tyhjää sanaa usein pyöritetään ja kolina on kova, mutta sanotaanko mitään.

Tommi Kinnusen toisen romaanin Lopotin jälkiliikutuksen hiivuttua mietin miksi niin moni tyylikkäästi ja osaavasti sanailtu kirjallinen teos (viiltävästä älyllisyydestä puhumattakaan) jättää silti kylmäksi? Jos tekijän työtapaturmana inhimillisyys jää pois. Kinnunen taas osaa kirjoittaa niin että lukijakin korventuu.

Vielä kuukausien kuluttua Lopotin lukemisesta, mikä yhä palautui mieleen vahvasti? Tunneskaala. Mitä ihminen muistaa menneestä parhaiten? Sen, mihin liittyy vahvimmat tunteet. Esa Saarisen viihdyttävät filosofian luennot 80-luvun lopulta eivät etsautuneet muistiini älyllisyydellään vaan performanssin ja äärimmilleen virittyneen tunnelman vuoksi.

Kinnunen taitaa huumorin eri sävyt, kirkkaasta mustaan, valoisana hersyvästä naurusta itkunauruun. Hervottomia kohtia muistan Lopotista mm: poikien käynti tissibaarissa, homobaarin valomerkin herkkä hetki ja piikojen itsemurhat. Parhaiten Kinnunen tavoittaa kuitenkin traagisen eri tasot, huumorilla kevennettynä tai kokonaan ilman: yksi syvimmin mieleen jäävistä luvuista Lopotissa oli ”Ja koko elämä räjähtää”, jossa korventavasti kuvataan rakkauden loppua, eron tuskaa.

”Ja koko elämä räjähtää”

Tarkkakorvainen lukija tajuaa että Lopotin otsikoissa on jotenkin tuttu kaiku. Aivan oikein, otsikot on napattu viisuiskelmien sanoituksista. Iskelmät kertovat kansasta jotakin kollektiivisesti. Jokainen on lapsena joutunut lusimaan läpi ajan iskelmät ja pakkokuuntelemaan vanhempiensa musiikkivalinnat. Lopotissa on varmaan pala jokaisen suomalaisen lapsuutta, eikä vain lyriikoissa; Kinnunen osaa koota ja kiteyttää yhteisiä kokemuksia – ja sen yhteisen kokemuksen suureen syliin kuuluu myös erilaisuus, yksilöiden arvokas erilaisuus.

Pidän tunnusmerkillisestä fiktiosta, on se sitten cooverilaista postmodernia irrottelua (jonka rikasteena toimii surumielinen pohjavire), keittiöpöytärealismista vähän irrallaan levitoivaa maagista realismia, runollista sanamaalailevaa kirjallisuutta tai sitten tätä, Tommi Kinnusta.
_____________

”Jos kevät ei mene ohi, vaan jatkuu aina vain, symbolisoiko se silloin kehitystä, vai pysähdystä?”

Luin Tiina Laitila Kälvemarkin Seitsemättä kevättä mökissä unettomina kesäyön tunteina sateen ja tuulen kynsiessä huopakattoa yö yön perään. Ja päiviksikin vesiherkkua riitti. Ja nyt taas muistelen ja mietin tätä kirjaa marraskuussa, sateenpiiskaamina iltoina, syksynä joka on ollut ennätyksellisen sateinen. Ei enää lokakuun kuuraisia nurmia, ei lätäköiden seitinohuita kristallijäitä jotka saa hyppimällä helisemään, ei lumihehkuisia marraskuita, ei paukkupakkasia itsenäisyyspäivänä. Muistan sellaiset varsin hyvin, mutta tyttäreni ei.

Tiina Laitila Kälvemark kertoi Ylen Kultakuume-haastattelussa, että tahtoi tietoisesti pitää ilmastonmuutosta koskevat runolliset tietoiskut irrallisina kirjassaan. Mutta tahtoi myös löytää niille symboliset kytkökset episodeina eteneviin tarinoihin. Metodi on tehokas, keinotekoista olisikin, jos kirjan henkilö yhtäkkiä puhkeaisi paatokselliseen saarnaan ympäristön puolesta.

Seitsemäs kevät on kieleltään karumpi kuin L K:n edellinen romaani Karkulahti, mutta karu on aihekin, jo kieli ilmentää maailman (etenkin ilmaston) hälytystilaa. Romaani kertoo kuuden kesättömän vuoden jälkeisestä keväästä. Tulisiko se kesä viimein! Kirja kertoo myös seitsemästä eri näkökulmasta, seitsemästä ihmisestä joille ei tahdo tulla kesää – täyttymystä. He roikkuvat toivossa tai odottavat uutta alkua puuduttavan pitkässä koleassa välivaiheessa, elämän keväässä. Kevät symboloikin odotusta, toivoa, heräämistä, kaipausta ja kasvua, ja aina jonkin uuden alkua.

Hyvääkin ihmistä riivaa periahneus, ei vain aineellisen vaurauden ja menestyksen ahneus, vaan myös kyltymätön himo rakkauteen, mukavuuteen, hyvään elämään. Pitää olla lapsi, jotta idylli täydentyy, siinä sivussa menee toinenkin, kolmas vaikkei uraltaan ehtisi, neljäs vaikka jo tuntuu ettei olisi pitänyt aloittaakaan. Susanne tahtoo vielä yhden lapsen, avuttoman, itsestään riippuvaisen. Hän on ahne tunteelle, että on tarpeellinen, lapselleen kaikki kaikessa. Seksihullu kiinteistönvälittäjä Paula taas on ahne puhtaille panoille, puhtaille suorituksille, ja likaiselle rahalle. Kahden naisen ristivedossa Markus on ahne enää vain vapaudelle, hän perääntyy ja pakenee. Mummonmökiltä löytyvä vaskitsa on kuin kituva avioliitto: kun se katkeaa, toinen puoli jatkaa elämistään, toinen lakkaa olemasta.

Jos kevät on odotuksen aikaa, kesä taas tuo täyttymyksen, perillepääsyn. Kesällä kaikki kukoistaa ja asiat kypsyvät valmiiksi. Toisaalta kesän armoton valo myös paljastaa kaiken sen mikä tahdottiin piilottaa. Täyttymyksiä tosiaan satelee, mutta ei ihan odotetulla tavalla. Susanne saa vauvansa – mutta miten! Totuuskin pyrkii julki. Itsensäpaljastaja paljastuu, ennen kuin vaimo ehtii paljastaa hänelle mitä salasi kaikki ne vuodet. Elävätkö henkilöparat lopulta liian vahvasti kohti omia voittojaan ja täyttymystään, jotta soisivat ajatustakaan ilmastonmuutokselle? Ilmastoahdistus tahtoo jäädä episodien väliepisodeiksi.

Mikään ei ole paikallista. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, mutta on mahdotonta sanoa tarkalleen miten, milloin ja missä.”

Tieteentekijät eri puolilta maailmaa julkaisivat hiljattain (13.11.2017) vakavan varoituksen ihmiskunnalle: edessä on globaali ympäristökatastrofi, jos emme muuta elintapojamme ja kevennä hiilijalanjälkeä – ja vähän äkkiä. Nyt ollaan reunalla. Maapallo on kotimme. Se on koti josta ei voi muuttaa muualle, ja silti surutta likaamme omaa pesäämme. Kesämökillä, sähköverkoista irrallaan, keräämme vähät tarvittavat lukuvalot aurinkoenergiasta, mutta jo viime kesänä pähkäiltiin, mitä tekee aurinkopaneeleilla, jos aina vain sataa? Ei tule kesää, jos tämä meno jatkuu. Eikä talvea.

Mutta ihmiskunta tahtoo kuolla mukavasti. Tahtoo kaiken heti nyt.
Kukaan ei jaksa odottaa kunnes aurinko sammuttaa valot.

Suomennetun kaunokirjallisuuden kustannustoimittaja
Marjut Karasmaa-Donovan