Tervetuloa Unelmien muotitaloon!
16.9.2021
Lucy Ivisonin Unelmien muotitalo – Silkkiä ja salaisuuksia aloittaa trilogian, joka on täynnä tanssiaisten säihkettä ja ihastuttavia henkilöhahmoja. Suloinen uutuussarja sukeltaa muodin maailmaan Downton Abbeyn hengessä! 1920-luvun Lontooseen sijoittuva hurmaava tarina yllättävästä ystävyydestä ja rakkaudesta muotiin.
Tässä makupala kirjan hurmaavasta maailmasta sekä kirjailijan viisaat ja ajankohtaiset sanat nuorelle lukijalle.
Pysähdyin varmaan sadatta kertaa ja laskin ompelukoneen maahan. Koneen raahaaminen Lontoon halki oli hiertänyt käteni vereslihalle, ja koko ruumista kolotti.
En kuitenkaan suostunut jättämään sitä.
Näin peilikuvani kaupan ikkunassa ja hymyilin itsekseni. Äiti oli ihan oikeassa sanoessaan, että tämä mekko oli paras tekeleeni. Olin suunnitellut sen itse ja ommellut sitä koko yön. Olin päättänyt pukeutua kuin kuningatar, jos minusta kerran tulisi palvelustyttö.
Mekon malli perustui yhteen Chanelin viimevuotisen talvikokoelman pukuun. Sitä oli esitelty joka lehdessä, ja perheemme vaatturinliikkeeseen tuli päivittäin naisia, jotka puristivat lehtileikettä tiukasti kädessään ja halusivat jäljennöksen puvusta toivoen kiihkeästi näyttävänsä yhtä tyylikkäältä ja kauniilta kuin kuva. Minun pukuni oli kuitenkin vain Chanelin inspiroima. Muu on Myrtle Mathersia.
Laivastonsinisen kreppikankaan sijaan olin leikannut puvun laadukkaimmasta mustasta villasta, joka oli pehmeää mutta kestävää. Levensin kaulusta vähän,
tein piparkakkureunuksen ja kanttasin sen silkillä. Kauluksen kärkiin olin kirjaillut pikkuruiset mehiläiset symboloimaan työläistä. Chanelin puvussa oli leveät trumpettihihat, mutta olin suunnitellut omani ranteenmyötäisiksi, jotta ne eivät laahaisi saippuavedessä tai tulisijan tuhkassa. Ompelin pienenpieniä mustia helminappeja hihansuusta kyynärpäähän saakka ja levensin sitten mekon helmaa niin, että se heilahtelee hieman kävellessä. Ja jos heilahtelevaa helmaa katsoo tarkkaan, näkee vilauksia taakse jäävästä elämästäni.
Olen nimittäin kirjonut helmaan tassun, joka vastaa niin kooltaan kuin muodoltaan tismalleen kissamme Schiaparellin tassua. Kirjailin siihen myös äidin lempiteekupin lemmikkeineen ja isän onnea tuovat sakset. Lisäsin helmaan myös kaksi palmikkoa, yhden itselleni ja yhden naapurin Ethelille, ja sidoin ne yhteen ystävyysnauhoillamme. Kirjailin hennoilla ketjupistoilla kotiovemme sekä sen numeron ja vuosiluvun: 1926.
Kirjoin myös elokuvalipun ja sokerikakun, Peter Pan -kirjani ja lankarullan.
Nostin ompelukoneen ja matkalaukun maasta ja lähdin jatkamaan matkaa. Aiempi elämäni jäi joka askeleella kauemmas. Elämäni äidin ja isän kanssa. Elämä, johon kuului yhdessä ompeleminen perheemme vaatturinliikkeessä. Elämä, jossa uskoin, että minusta tulisi jonain päivänä ompelijatar.
Kun alkaa leikata kaavaa, ensimmäinen leikkaus saksilla kankaaseen on merkittävin hetki. Sitä ei voi peruuttaa. Entinen elämäni oli kuin jättimäinen pala leikkaamatonta kangasta. Isän kuolema oli ensimmäinen leikkaus. Äitikin sairastui, mutta parani sitten. Tai ainakin melkein. Sitten äiti joutui kuitenkin myymään liikkeen, että sai maksettua velkamme – seuraava leikkaus – ja palaamaan Irlantiin, isoäidin luo maatilalle, jossa ilma oli raikasta ja äidin keuhkot paranisivat vihdoin täysin. Äidin hyvästeleminen tietämättä, milloin näkisimme taas, repi omat saumani hajalle. Minä jäin kuitenkin Lontooseen, sillä siellä oli enemmän töitä minunlaisilleni tytöille. Paremmat mahdollisuudet toteuttaa unelmansa. Minä halusin olla joku. Joku, joka voisi tuoda äidin kotiin. Joku, joka pitäisi unelmistaan tiukasti kiinni. Coco Chanelilla oli orpokodista lähtiessään pelkät sakset, ja minä puolestani jätin Stepneyn kaupunginosan taakseni pelkkä ompelukone mukanani. Olin yksin. Joutuisin itse piirtämään elämäni kaavat.
Katu päättyi uskomattoman laajaan aukioon. Aukiolla oli neljä taloa, mutta arvasin heti, mikä niistä oli Kartano Kohtalonoikku. Se hohti vitivalkoisena keväisessä auringonpaisteessa, ja kaukaa näytti, kuin talon päällä olisi ollut erittäin paikallinen lumimyrsky. Siristin silmiäni ja näin, että lumihiutaleet olivatkin pikkuruisia vaaleanpunaisia kirsikankukkien terälehtiä, joita leijui tuhansittain tuulessa. Paino putosi sydämeltä.
Etuovi oli iso, ja sen edessä seisoi vanhanaikaiseen villapukuun pukeutunut nainen kangaskassi kädessään, mutta kyltti talon nurkalla opasti minut palvelijoiden sisäänkäynnille. Vilkaisin taakseni aukiolle, josta olin tullut, kohti entistä kotia. Sitten käänsin katseeni vaaleanpunaisten terälehtien tuiskuun, suljin silmäni ja
astuin eteenpäin.
Oletko koskaan kysynyt vanhemmilta sukulaisiltasi, millaista heidän nuoruudessaan oli? He saattavat kertoa, ettei silloin ollut suoratoistopalveluita tai matka-
puhelimia tai että he saivat leikkiä tuntikausia yksin ulkona. Oma äitini kertoi äskettäin, että mansikat maistuivat ihan erilaisilta hänen lapsuudessaan. Se tuntui
minusta todella oudolta, sillä en osannut kuvitella, miten ruoan maku voisi muuttua!
Myrtle ja Sylvia olisivat eläneet maailmassa, joka tuntuisi meistä nykyään monella tapaa oudolta. Maailmassa, jossa ei ollut televisiota, tietokoneita tai matkapuhelimia. Englannin köyhät asukkaat olivat äärimmäisen köyhiä, eikä valtio tai julkinen terveydenhuoltojärjestelmä ollut turvaverkkona, jos tuli vastoinkäymisiä. Myrtle lähtee kotoa, sillä hänellä ei ole juuri muuta mahdollisuutta isän kuoltua. Tytöille oli tarjolla vain muutama vaihtoehto, joista yksi oli palvelustytöksi ryhtyminen. Se Sylvialle ja Myrtlelle oli yhteistä suuresta luokkaerosta huolimatta. Naisten elämään liittyvien vaihtoehtojen määrä oli kasvussa, mutta niitä oli yhä vähän. Englannissa naiset olivat vasta saaneet luvan opiskella yliopistossa ja suorittaa tutkinnon, ja taistelu naisten äänioikeuden puolesta oli yhä käynnissä. Housujen käyttö oli laitonta naisille monissa maailman maissa, ja jos se ei ollut laitonta, sitä pidettiin hyvin pahennusta herättävänä. Kun Agapantha pukeutuu housuihin omissa debytanttitanssiaisissaan, se ei ole pelkästään skandaali ja aivan uutta, vaan myös oikeasti vaarallista.
1920-luku oli varmasti myös todella jännittävää aikaa tytöille. Ensimmäinen maailmansota oli aiheuttanut suurta tuhoa Euroopassa, mutta sen ansiosta naisilla oli enemmän vapautta kuin koskaan ennen. Tässä kirjassa esitelty muoti – aiempaa lyhyemmät helmat, väljät mallit, rohkeat värit ja kuvioinnit – viestii halusta paeta arkea ja tanssia vailla huolta huomisesta, sekä ylellisyyden ja vapauden kaipuusta. Sylvian ja Myrtlen suunnittelemat vaatteet kuuluvat maailmaan, jota odotti toiveikas ja jännittävä tulevaisuus. Ihmiset matkustelivat enemmän kuin ikinä ennen, ja kulkuvälineet olivat uusia, nopeita ja ylellisiä. Uusia vaatteita tarvittiin uusiin harrastuksiin, kuten auringonottoon, hiihtämiseen ja golfiin, ja niitä valmistettiin vasta keksityistä materiaaleista, kuten viskoosista ja silkkineuloksesta. Tämä uusi jännittävä maailma oli pienempi kuin koskaan ennen, ja kansainvälisyysteema kuvastui muodissa koko vuosikymmenen ajan. Britannian maailmankauppa oli ennennäkemättömän vilkasta, ja Egyptin, Kiinan, Japanin ja Pohjois-Amerikan vaikutus on ilmeistä tuon ajan huippumuodissa.
Tein tutkimustyötä tätä kirjaa varten (tylsää mutta totta). Jouduin ajattelemaan aivan uusia asioita, kuten linja-autoreittejä 1920-luvun Lontoossa tai sitä, miten ompelukonetta käytettiin vuonna 1926. Kävin Lontoon Victoria and Albert -museossa monta kertaa ja luin paljon kirjoja 1920-luvun muodista. Olen aina rakastanut muotia, ihan niin kuin Sylvia ja Myrtle! Äitini kerää vintagevaatteita, ja minulla oli lapsena tapana pukeutua tanssiaispukuihin ja tanssikenkiin, joita äiti oli ostanut markkinoilta ja vintagekaupoista. 1920-luku on aina puhutellut minua flapper-tyyleineen, kunnianhimoisine ja muodikkaine nuorineen ja loputtomine juhlineen, ja sitä oli ihana tarkastella tässä kirjassa.
Pidin päällimmäisenä mielessä kahta asiaa, kun kirjoitin Unelmien muotitaloa. Ensimmäinen oli kuva Nancy Beatonista, joka on pukeutunut tähdenlennoksi tanssiaisiin vuonna 1928. Se kuvastaa varakkaiden nuorten ylellistä elämäntapaa ja elämänjanoa tuon ajan Lontoossa. Toinen asia oli eräs tapaaminen lentokoneessa, kun olin noin yksitoistavuotias. Vieressäni istuva nainen oli hyvin iäkäs. Hän oli luultavasti syntynyt samoihin aikoihin kuin Myrtle ja Sylvia. Juuri kun kone oli laskeutumaisillaan, hän kurotti lähemmäs ja sanoi minulle: ”Ethän pahastu, mutta vilkaisin vähän, mitä kirjoitat. Olen varmaan siinä kahdeksankymmentä vuotta vanhempi kuin sinä, mutta kirjoitin päiväkirjaan melkein tismalleen samat jutut.”
Puhutaan paljon siitä, miten erilaista on olla nuori nykyään, ja se pitääkin varmasti osin paikkansa. Olen silti varma, että sinulla on Myrtlen ja Sylvian tavoin intohimoja, tavoitteita, toiveita ja unelmia. Olen varma, että haluat nauraa parhaiden ystäviesi kanssa, kunnes mahaan sattuu, ja kuvitella tulevaisuutta yhdessä. Maailma muuttuu koko ajan, mutta ihmiset pysyvät melko samanlaisina.
Lue lisää Unelmien muotitalo: silkkiä ja salaisuuksia -kirjasta