Työ, joka on kaikkea muuta kuin väli-

14.3.2018

Turo Kuninkaan Välityö on vuoden 2018 arvoituksellisimpia romaaneita. Ja merkittävimpiä, argumentoi kustannustoimittaja Samuli Knuuti.

Lyriikka, sanoo oikeustieteen tohtori Pellervo Peippo, enkä puhu nyt edes symbolismin taakasta vapautetusta lyriikasta, vaan siis oikein viimeisen päälle dekoratiivinen ja liihotteleva kaunosanataide, runous kaikkein pateettisimmassa ja kuluneimmassa asussaan, päiväkirjojen ja 80-luvun nuortenpalstojen runous, se on paljon rehellisempää kuin realistisuuden illuusiota tavoitteleva rakennustelineproosa, joka yrittää kamalasti peittää sen, että se on fiktiota. Etenkin silloin, jos se yrittää rikkoa sitä illuusiota. Niin kuin fiktiosta tekisi jotenkin todempaa se, että näytetään ne rakennustelineet ja puhutellaan yleisöä suoraan. Vai mitä?

***

En muistele kesäkuuta 2016 hyvällä. Se oli kuukausi, jolloin yksi unelmani kuoli, ja kaiken aikaa kuin minun pilkakseni televisiossa pelattiin jalkapallon EM-turnausta ikään kuin sillä olisi mitään merkitystä, ikään kuin millään olisi.

Mutta kesäkuu 2016 oli kuitenkin kuukausi, jolloin posti toi Turo Kuninkaan Välityön ensimmäisen version. Yllättäen ja pyytämättä, kuten Turon käsikirjoitukset aina.

Kun aloitin kotimaisen kaunokirjallisuuden kustannustoimittajana vuonna 2003, luin paljon käsikirjoituksia, liikaa. Yksi niistä, joista innostuin, oli nimimerkiltä kuulostavan miehen tekstikokoelma nimeltään Työkalupakki. Se sisälsi esseen ja novellin väliin lankeavia tekstejä jääkiekosta, varhaiskeski-iästä, yhden parkkiruudun historiasta, Pauli Hanhiniemestä, itsetyydytyksestä – ja lippalakeista. Siis ihan kohtuuttoman paljon tekstejä lippalakkien käytön eri muodoista ja filosofiasta. Tyylissä oli Juha Seppälän lakonisuutta, Kari Hotakaisen hersyvyyttä ja mikroteleskoopin tarkkuutta.

Olisin julkaissut kirjan jo syksyllä 2003, innoissani. Kustannuspäällikkö Harri Haanpään mielestä kokonaisuutta kuitenkin piti vielä hieman hioa. Tapasin Turon, esitin toiveemme käsikirjoituksen kehittämisestä ja jäin odottamaan.

Todellakin jäin. Odottamaan siis. Sillä Työkalupakin julkaistava versio ilmestyi pöydälleni maaliskuussa 2008, kauan sen jälkeen, kun olin unohtanut koko nimimerkiltä kuulostavan miehen. Se julkaistiin syksyllä 2008 ja voitti Kalevi Jäntin palkinnon. Helsingin Sanomat piti sitä pikkunokkelana koulukiusaamisena eikä ottanut palkintoehdokkaakseen. Mikäs siinä, saahan sitä väärässä olla.

Sen verran olin kuitenkin jo tuolloin oppinut nimimerkiltä kuulostavan miehen aikakäsityksestä, että kun hän kertoi suunnittelemastaan romaanista, jossa Tony Halmeen oloinen mies nousisi Suomen presidentiksi, en katsonut viisaaksi lisätä sitä vuoden 2009 julkaisulistalle. Tai edes vuoden 2010.

***
Nouse. Nouse kuin aamu.
Kuse. Kuse kuin se eläin joka olet. Niin kuin kaikki tarpeineen.
Venyttele. Venyttele kuin vanha nainen.
Juokse. Juokse niin kuin nuori mies.
Peseydy, haisunäätä.
Laita aamiainen, erityisesti kahvi.
Toimi.
Tee.
Aherra kuin kusiainen. Iltaan asti. Syö, juo, kuse ja pasko, kun ehdit.
Lepää, jos voit.
Da capo.
***

Välityö on siis tietenkin nimenä vitsi. Mutta se ei ole vain vitsi. Ja kymmenen vuoden projektiksi se on nyt ajankohtaisempi kuin koskaan.

Välityö on nimittäin ennen kaikkea – ja sitä kaikkea on paksussa kirjassa paljon – romaani työstä. Romaani kysyy, mitä 2010-luvun todellisuus on tehnyt työlle, sen käsitteelle ja sen käytännölle. Mitä työ on tehnyt ja yhä tekee meille, joka päivä? Tai vielä pahempaa, työn puute? Tiivistettynä: Mitä me olemme tehneet itsellemme työn vuoksi, työn kautta?

Romaanin pitkässä avauskohtauksessa tapaamme ”Alain Mikli -miehen”, konsultin tekemässä sitä, mitä konsultit vuonna 1999 parhaiten tekivät, puhumassa konferenssikeskuksessa soopaa suurelle joukolle työntekijöitä suurta rahapalkkiota vastaan. ”Alain Mikli -mies” puhuu läpiä päähänsä rakkaudesta, maailmasta, Tokiosta, tulevaisuudesta, kaiken aikaa Patek Philippe -kelloaan vilkuillen, josko pääsisi lounaalle.

Kuningas tarkentaa tilanteeseen, havainnoi, luetteloi. Voi sanoa, että tekee pilaa, mutta Välityön temppu on tutustuttaa meidät ensiksi ylipalkattuun karikatyyriin, ”Alain Mikli -mieheen”, ja vasta sitten karikatyyrin takana olevaan mieheen nimeltä Joni Suula, joka ei vain pysty unohtamaan kesään 1994 jäänyttä rakkautta ja jonka päihderiippuvainen veli on teillä tietymättömillä. ”Alain Mikli -mies” voisi siis – kääk! – olla yksi meistä, jopa sinä.

Samaan aikaan toisaalla varastossa tekee keskiportaan johtajana töitään Ilkka, mies joka tietää kaiken varastomiehestä lajityyppinä, sille ominaisista luonteenpiirteistä ja työtavoista. Iltaisin hän katsoo VHS-nauhoilta vanhoja Burt Reynolds -elokuvia, ahmii rasvaista ruokaa ja yrittää siinä sivussa jotenkin esiintyä isänä ja aviomiehenä. Hän on siis katoavaa lajia, yhtä lailla esimiehenä, miehenä ja kaunokirjallisuuden hahmona.

Huonostihan hänelle käy. Mutta joskus täytyy käydä huonosti, jotta voisi käydä paremmin.

Taustalle alkaa piirtyä Suomi, joka ei ole aivan omamme. Suurimmaksi puolueeksi on nousemassa Kansallisliitto, jota johtaa Elias Kukko, kuvitteellinen sekoitus Chuck Norrisia ja Timo Soinia. Kukko on tehnyt useita malesialaisia toimintaelokuvia ja kehittänyt kukkodo-nimisen taistelulajin, ja nyt hänen johtamansa puolue kerää ääniä uuden uhkakuvan avulla. Suomen ongelma ei ole työttömyys, Kukon tukijoihin kuuluva iskelmälaulaja Cringo (joka kirjoittaa nimensä ceellä, koska hän on imbesilli) julistaa, vaan työttömät. Kun niistä päästään eroon, ei ole työttömyyttäkään. Esitetään suunnitelmia teloituspartioista ja työttömien valjastamisesta sähköntuotantoon. Ei siis ihme, että vastavoimaksi alkaa järjestyä työttömien oma terroristijärjestö TÄJ.

Sanaa ”aktiivimalli” ei mainita romaanissa kertaakaan. Mutta ihan hyvin voitaisiin.

***
Työ on nykyihmisen jumala.
Ken uskoo työhön, pelastuu.
Ken tekee työtä, pelastuu.
Hallitusten tehtävä on muistuttaa ihmisiä toimeentulon menettämisen mahdollisuudesta, riiputtaa miekkaa pään päällä. Kilpenä on yhteiskuntasopimus.
Työ on jumala, ja työpaikka on taivaspaikka.
***

Kaikki tämä kuulostaa ehkä kovin ohjelmalliselta ja raskaalta. Tai vielä pahempaa: yhteiskunnallisesti kantaa-ottavalta kirjallisuudelta.

Vaikutelma ei ole väärä, mutta ehkäistäkseen anafylaktista shokkia Välityö sisältää myös runsaasti toisenlaista materiaalia: silkkaa törkeyttä, tiukkaa analyysia ja iskelmähistoriikin verran kaipuuta. Suomalaisen miehen keskeisiä rakennusaineita kaikki, voisi joku sanoa, esimerkiksi minä, ja sanoinkin.

Piipahdamme UuGee-televisiokanavalla kilpailemassa siitä, kuka uskaltaa vittuilla ohikulkijalle törkeimmin, ja räjäyttämässä Juicen tuotannon sorakuopalla atomeiksi. Saamme kuulla tarinan siitä, kuinka 24-tölkkisiä olutlaatikoita alettiin kutsua kiiffereiksi, ja millainen mainoskampanja sen ympärille rakennettiin. Pääsemme todistamaan ihmiskunnan historian perusteellisimmin argumentoitua väittelyä siitä, kannattaisiko valita yksi täydellinen nainen vai ”saada ajo-oikeus” kaikkiin maailman naisiin (paitsi siihen täydelliseen, jota ei siinä mahdollisessa maailmassa olisi olemassa).

Kuningas ei kirjoita niinkään mikrotasolla kuin mikrotason mikrotasolla. Joskus usean sivun analyysi siitä, miksi mainoskuvissa yritysjohtajat istuvat aina puoliperseisessä asennossa pöydän laidalla, kertoo todellisuudesta enemmän kuin tuhat sivua ”realistisuuden illuusiota tavoittelevaa rakennustelineproosaa”, jota oikeustieteen lisensiaatti Pellervo Peippo niin inhoaa.

Vaikka ei siitä rakennustelineproosastakaan eroon pääse, kuten ei Joni Suula pääse Jannistakaan. Välityön merkittävin hahmo onkin Janni, tai Jannin poissaolo.

Kaikkea tätä Välityössä on. Ja sisältää se pari sanaa tenniksestäkin.

Välityö kertoo meille ajasta, jolloin työ merkitsee kaikkea eikä siksi enää mitään. Se uskoo yhä taidemuotoon, romaaniin, jonka ei enää pitäisi pystyä kuvastamaan muuta kuin itseään – mutta joka juuri kyvyllään kyseenalaistaa itsensä osoittaakin pystyvänsä ihan mihin hyvänsä. Kuten tähän.

***

Sä puhut nyt ihan saatana ristiin siellä rakennustelineilläs, Bertolt Brecht, Hagström sanoo. Musta tuntuu, että sä otat niin paljon rooleja tässä keskustelussa, ettet sä itekään enää pysy perässä. Putoot kohta. Pysyyks sulla edes vasara kädessä? Onks sulla enää omaa persoonaa ollenkaan vai onks tää vaan jotain vitun pelleilyä?

Samuli Knuuti