Mielin kielin

Vuoden 2016 Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon teoksellaan Alma! voittanut Hanna Weselius ja kustannustoimittaja Samuli Knuuti vierailivat Kielin esikoisromaanifestivaaleilla toukokuun lopussa. Tätä heille tapahtui.

Lesefestin markkinointia Literaturhausin puutarhassa © Hanna

Samuli: On asioita, jotka tietää mutta joita ei tajua ennen kuin ne tapahtuvat.

Hanna: ”On asioita, jotka tietää mutta joita ei tajua ennen kuin ne tapahtuvat.”

Eikö tämä olisi loistava romaanin aloituslause? Onko tämä jo jonkun romaanin aloituslause? Miltä tämä kuulostaisi englanniksi, entä saksaksi, ranskaksi tai puolaksi?

Samuli: On asioita, jotka tietää mutta joita ei tajua ennen kuin ne tapahtuvat. Kuten se, että kun istuudumme Hannan kanssa paikoillemme Literaturhausin pikkumökissä keskellä kasvitieteellistä puutarhaa, edessämme on tilaisuus, joka kestää neljä tuntia. Kymmenen kirjailijaa kymmenestä eri maasta lukee katkelman esikoisromaanistaan omalla kielellä, sitten näyttelijä lukee hieman pitemmän katkelman saksaksi.

Kello on 19, olemme heränneet viideltä aamulla, lentäneet Hampuriin, viettäneet iltapäivän odottamassa hotellihuoneidemme valmistumista, käyneet yliopistolla toisella puolen kaupunkia puhumassa yhdelle (1) suomea opiskelevalle ihmisparalle. Ja nyt edessämme on neljä tuntia puhetta, josta minä kehnolla saksan taidollani ymmärrän hyvin vähän, Hanna jonkin verran enemmän.

Hanna: Olemme heränneet viideltä aamulla, lentäneet Hampuriin, odottaneet lentokentällä kuskia jonka piti olla vastassa kädessään kyltti, jossa on meidän ja slovenialaisen kirjailijan ja hänen kustannustoimittajansa nimet, löytäneet puolen tunnin hätääntyneen seisoskelun jälkeen sekä kuskin että slovenialaiset vierestämme seisoskelemasta, sitten istuneet auringonpaahteisilla muovipenkeillä tunnin Kieliin, kuulleet että pääsemme hotellihuoneisiimme neljän tunnin päästä, lähteneet kävelemään. Olemme kävelleet ja kävelleet Kielin kanavan rantaa ja puhuneet kirjoista, elokuvista ja tv-sarjoista. Samuli luulee, että ymmärrän saksaa enemmän kuin hän.

Olemme ajelehtineet puhumaan elokuvasta Wonder Boys, siitä, jossa Michael Douglas on rimakauhuinen kirjailija ja Robert Downey Jr. on hänen maaninen kustannustoimittajansa. Douglasin hahmo seikkailee elokuvan läpi marisätkä huulessa yllään kauhea vaaleanpunainen aamutakki. Tarinaan kuuluu myös kirjallisuusfestivaali, hirvittävää ryyppäämistä ja kaahaamista pakastettu kuollut koira takakontissa, Marilynille kuuluneen takin varastamisesta suivaantunut tuulilasiin hyppivä James Brown -lookalike ja lopussa tuuleen lentävä tuhatsivuinen romaanikäsikirjoitus.

Jostain syystä emme ole jatkaneet keskustelua niin pitkälle, että olisimme todenneet: ”Sinähän olet kirjailija!” ja: ”Ja sinä olet kustannustoimittaja! Ja mehän olemme… kirjallisuusfestivaalilla!”

Kävellessämme olemme ohittaneet talon, jossa kuparisen kyltin mukaan asui herra Geiger, joka keksi geigermittarin. En muista, mitä geigermittarilla mitataan, sanon, että olen törmännyt laitteeseen vain Aku Ankassa. Myöhemmin, kun istumme jalat rakoilla hotellin terassibaarissa, Samuli googlaa herra Geigerin ja pitää minulle napakan esitelmän.

Ei kuolleita koiria, ei tuuleen lentäviä käsikirjoituksia.

Samuli: Kuvitelkaapa, jos Suomeen roudattaisiin kymmenen esikoiskirjailijaa ympäri Eurooppaa esittelemään esikoisromaaneitaan, joita ei olisi käännetty. Tulisiko kukaan jolla on tiedossaan katto päänsä päällä illaksi kuuntelemaan heitä neljäksi tunniksi Tampereen kokoisessa kaupungissa? Tulisitko sinä? Kuinka monta slovenialaista nykykirjailijaa osaisi edes nimetä? Olenko koskaan lukenut kenenkään puolalaisen kirjoittamaa kirjaa?

Literaturhaus on kuitenkin täpötäynnä, täällä on esiintyjät mukaan lukien kenties 80—90 henkeä. Jotkut ovat jopa vielä naima- ja lisääntymisiässä. ”Mikäköhän noita vaivaa?” kuiskaan Hannalle. Ja kaikki kuuntelevat herkeämättä ja kiinnostuneina. Minä olen ainoa, joka sorrun välillä suomalaisten perisyntiin, puhelimeni räpläämiseen, koska niin absurdin kaunista kuin puolan kieli onkin, kuin pureskelisi mehiläisiä, rajansa kaikella – ja tarvitsen fiksini sosiaalista mediaa pysyäkseen järjissäni ja tajuissani. Koko ajan tunnen arvokkaan mutta neutraalin saksalaisen paheksunnan niskassani.

Suomalaisista puhutaan usein lukukansana, mutta se on vain yksi saduista, joita kerromme itsestämme itsellemme: että olemme rehellisiä, kovia työntekijöitä, sydämellisiä kun meidät oppii tuntemaan. Uskokaa mitä haluatte. Mutta lukukansa emme ole, ainakaan saksalaisiin verrattuna. Nämä ihmiset ovat hardcorea, extremeä, lukemisen XXX-K-18-väkeä.

Hanna: Tulemme istumaan Literaturhausissa vielä kaksi päivää aamusta iltaan. Tiedän, mutta en ole vielä tajunnut, koska se ei ole vielä tapahtunut, että meille tulee muodostumaan omat paikat tässä huoneessa, jonka ikkunoiden takana huokailee ikivanha puutarha. Tulemme nököttämään näillä kolmannen rivin oikean seinänvierustan epämukavilla tuoleilla nämä päivät, vierekkäin, välillä kuiskutellen, välillä sanan sieltä, toisen täältä ymmärtäen, omaa esiintymisvuoroamme odottaen. Jos joku muu istuisi meidän tuoleillemme, kokisimme syvää hämmennystä ja väärinymmärretyksi tulemisen tunnetta. Mutta ei kukaan istu. Ihmisten muodostamissa ryhmissä on universaaleja sääntöjä, ja yksi niistä on tämä.

”Mikäköhän noita vaivaa”, kysyy Samuli. En tiedä. Tällaisiin tilaisuuksiin ei helposti tule lähdettyä, jos on omassa kotikaupungissaan ja vapaa jäämään kotiin. Olen kiitollinen jokaisesta paikalla olevasta ihmisestä. Olin myös yliopistolla aiemmin päivällä kiitollinen yhden ihmisen yleisöstäni, enkä tiedä onnistuinko näyttämään miltä halusin: että tämä ei haittaa, te tämän tilaisuuden järjestäjät ette ole noloja, päinvastoin, te olette iloinen yllätys minun maailmassani. Minusta on ihmeellistä, että täällä on yliopisto, jossa joku opiskelee suomea. ”Että ne eivät opiskele kiinaa”, selitän Samulille eteisessä.

Samuli: Kielin esikoisromaanifestivaali siis. Joitakin faktoja. Tänä vuonna kuudettatoista kertaa järjestettävä festivaali sisältää alussa kuvatun, yleisölle avoimen lukutilaisuuden ja sitten kaksi päivää haastatteluita ja paneeleita. Jokaisen romaania esitellään noin puolen tunnin ajan: olosuhteisiin nähden hyvin valmistautunut ja perehtynyt haastattelija jututtaa kirjailijaa ja myös kustannustoimittajaa. Jokaisessa keskustelussa on läsnä myös tulkki auttamassa tarpeen vaatiessa. Kumpanakin päivänä ohjelma alkaa 9.30 aamulla ja päättyy iltakahdeksalta – ja sitten on vielä ”sosiaalinen ilta”, ikään kuin emme olisi olleet suomalaisen mittapuun mukaan suorastaan sotilaallisen sosiaalisia jo kahden päivän ajan.

On ymmärrettävää, jos tämä kuulostaa helvetilliseltä. Etenkin kun olemme voineet tutustua romaaneihin vain noin kymmensivuisen englanniksi käännetyn katkelman perusteella. Mutta mitä pidemmälle konferenssi etenee, sitä enemmän tajuaa, että nämä ovat kiinnostavia kirjoja, lähes jokainen. Nuori puolalainen naiskirjailija on ehkä kirjoittanut omakohtaisen romaanin lapsuudestaan Puolan maaseudulla, mutta hän saa sen anteeksi, koska hän laulaa meille kirjansa mottona toimivan kansanlaulun.

Kaikissa muissa tuntuu olevan vahva idea tai teema – ne ovat sellaisia, joita ennen julkaistiin kolmansina tai neljänsinä kirjoina, kun tekijä on saanut omat kasvukipunsa ja lapsuudentraumansa karistetuksi alta pois paperille. Tanskalainen naiskirjailija on kirjoittanut hyvin kiinnostavan tuntuisen proosarunomuotoisen romaanin romanssista, joka saa toteutua vain junassa matkalla työpaikoille. Slovenialaisen miehen romaani kertoo palliatiivisesta hoitajasta, kuolevien kanssa työskentelevästä ihmisestä, jonka psyyke alkaa hajota, kun ihmiset hänen ympärillään lakkaavat kuolemasta. Saksalaisen naisen romaani kertoo saksanirakilaisen nuoren naisen taistelusta omien perinteidensä ja läntisen kulttuurin seksuaalisen vapauksien mahdollisuuksien kanssa. Hollantilaisen naisen (jonka sukunimi on oikeasti Posthuma; kuulemma se on yleinen nimi Alankomaissa) perhekuvaus hehkuu sellaista lakonista makaaberiutta, joka tuo mieleen Todd Solondzin elokuvat.

Hanna: Karkaan välillä yksinäni kaupungille ja puistoihin. Koska olen tunnollinen suomalainen, en tietenkään karkaa kirjallisuusohjelmasta, vaan sosiaalisista tilanteista. Kiel yllättää minut: olin kuvitellut sen saksalaisen järjestyneeksi, mutta se onkin ihan sekaisin. On kuin olisin Moskovassa tai Vilnassa. Kuumien katujen varsilla nuokkuvissa puistoissa kukkivat voikukat, nokkoset, bellikset ja koiranputket. Ei merkkiäkään hoidetuista perennapenkeistä.

Kiipeän kukkulan huipulle ja istun lepäämään nurmikolle valtavan vaahteran runkoa vasten. Pulu kakkii päälleni. Myöhemmin kansanlauluihin perehtynyt puolalainen kollega sanoo, että sellainen tuottaa ainoastaan onnea.

Samuli: Ja sitten on tietenkin ranskalainen nainen, jonka kirja on nimeltään Géographie d’un adultère. Aviorikoksen maantiede. ”Voiko ranskalaisempaa nimeä olla”, kysyn Hannalta ja itseltäni. Ja itkettävän ranskalaista on myös se, että ainoana koko konferenssissa kirjailija tarvitsee tulkkia, kun taas hänen kustannustoimittaja selittää murtuilevalla englannillaan, että ennen romaanitaiteessa oli kyse ajasta, kun taas nykyisin on kyse tilasta.

Hanna: Puolalainen pienkustantaja kysyy ranskalaisilta, ovatko nämä perillä ajankohtaisista feministisistä keskusteluista. Että onko perinteinen aviorikos nyt ollenkaan tämän päivän romaanin aihe. Entäs polygamia ja sarjallinen monogamia? Muista tuoleista alkaa kuulua säestävää mutinaa, joka pian yltyy huoneen täyttäväksi pulinaksi ja huudoksi. Kaikkia kiinnostaa hirveästi ranskalaisten käsitys naisen asemasta ja avioliittoinstituutiosta. Kaikki elehtivät ja pyörivät tuoleillaan. Adultery! Adultery! What is adultery? Alan nauraa ääneen. Lopulta kaikki nauravat ääneen. En tiedä, ymmärsivätkö ranskalaiset tilanteesta mitään. Tai ymmärsikö kukaan lopulta, mikä heidän nais- ja parisuhdekäsityksensä oli.

Samuli: Tuntuu siis, että nämä romaanit on valittu huolella. Ne kertovat jotakin universaalia nykyihmisestä, meistä, sinusta, minusta. Tähän joukkoon istuu luontevasti Hannan romaani Alma!, joka päällisin puolin näyttää kertovan Alma Mahlerista mutta joka syvemmällä tasolla on feministinen romaani ihmisen asemasta tässä paikassa, tänä vuonna; siitä, kuinka eksyneitä me kaikki olemme.

Hanna: Festivaalin kaikki kolme juontajaa ovat ilmiömäisiä. Niistä kirjoista, joita he ovat pystyneet lukemaan enemmän, he osaavat esittää kysymyksiä joiden kautta kielitaidotonkin pääsee käsiksi teosten keskeisimpään sisältöön. Meidän keskusteluamme moderoiva Thorsten tekee parhaansa. Mutta Thorsten parka ei ole voinut lukea Alma!a kuin muutaman hankalasti valikoidun englanniksi, saksaksi ja ranskaksi käännetyn pätkän. Kaikkia näitä kolmea kieltä hän kyllä puhuu sujuvasti.

Otamme Samulin kanssa selvästi helpottuneelta Thorstenilta kaikki pallot pois ja selitämme mistä Alma!ssa on kyse. Minä taistelen välillä että muistaisin mitä olen kirjoittanut, Samuli muistaa ällistyttävän tarkkaan vaikka on Alma!n jälkeen toimittanut varmaan sata tuhatsivuista kirjaa ja lukenut kymmenentuhatta. Yleisöä hieman huvittaa, kun esitämme vuoropuheluna perusteellisen oppimäärän mosaiikkimaisesta rakenteesta, teemalähtöisyydestä ja historiallisten henkilöiden käsittelystä epäasiallisten kertojien avulla. Samuli puhuu Alma!sta kauniisti, olen otettu.

Samuli: Festivaaliin kuuluu myös kaksi kahden tunnin paneelikeskustelua, kustannustoimittajilla ja kirjailijoilla omansa. Me kustannustoimittajat – joista osa on myös kustantajia, pienkustantamoiden johtajia – nurisemme siitä, kuinka vaikeaa kirjojen myyminen on ja kuinka se vaikeutuu koko ajan. ”Ennen uskoin, että riitti vain että oli hyvä kirja”, kustantaja Sveitsistä sanoo, ”mutta enää se ei pidä paikkansa. Nykyisin me kauppaamme aapisia barbaareille.”

Mutta lukijoita silti on, kuten yleisölle avoin lukutilaisuus osoittaa. Ja heitä on, koska on kirjailijoita, jotka yhä vastoin vedonlyöntikertoimia ja kannattavuuslaskelmia ovat valmiita omistamaan kuukausia, vuosiakin, kaivaakseen yksityisistä pakkomielteistään esiin universaalin, joka näyttää kaikille vielä lukeville, ettemme ole yksin.

Tapahtuman sosiaalinen puoli taas osoittaa, että tällaisissa tilaisuuksissa me suomalaiset olemme harrastajaurheilijoita olympialaisissa. Jokainen juttelemaan tuleva – ja tällaisessa tilaisuudessa se, että istuu yksin syömässä nurkassa, näyttäytyy muille hätähuutona – kysyy heti jotain harkittua Hannan kirjasta tai suomalaisuudesta yleensä. Sveitsiläinen mieskirjailija haluaa heti tietää, tunnenko sellaisen ilmaisun kuin ”Äi-ti-si nus-sii poro-ja”.

Muut puhuvat Aki Kaurismäestä, muumeista, Tove Janssonin muustakin tuotannosta, formuloistakin. Ja vasta jälkikäteen tajuan, kuinka töykeä olin vastatessani, että minusta Kaurismäen elokuvat ovat kömpelöitä, maneerisia ja vanhahtavalle moralismille rakennettuja karikatyyrejä suomalaisuudesta ja menneiden aikojen eurooppalaisista elokuvista. Ketä kiinnostaa! Minun olisi vain pitänyt olla iloinen kiinnostuksesta, puhua lämpimästi Kaurismäen merkityksestä suomalaiselle elokuvalle, samalla pohtien kuumeisesti, mitä minä Itävallan kulttuurista tiedän (Jelinek? Handke? Haneke? – ovatko he Itävallasta?).

Hanna: Minusta kieliläisten tyrmäysmetodi on loistava. Kun ihmisjoukkoa istutetaan keskenään tällaisella intensiteetillä näin pitkään, siitä on pakko syntyä jotain hyvää. Niin – tämäkin on asia, jonka tietää, mutta tajuaa vasta sillä hetkellä, kun se tapahtuu, kun se alkaa tapahtua. Kun korvien ohi soljuvat sanat alkavat tuntua relevanteilta. Kun kasvot alkavat näyttää tutuilta, kun alkaa yhdistää niihin nimet ja tunnistaa äänet. Kun joskus toisen päivän iltapäivän puolivälissä, kun auringonvalo hitaasti saavuttaa huoneen vasemman takanurkan, istuminen muuttuu piinallisesta poispääsyn odotuksesta leijuvaksi läsnäoloksi. Kun alkaa yhtäkkiä pitää itseään samanlaisena ihmisenä kuin nämä muutkin. Kun luut kannattavat ruumista. Kun alkaa hahmottaa jokaisen läsnäolijan erityislaadun. Kun keskittymään pakottauduttuaan löytää sen viestin, jonka toinen on halunnut välittää. Kun kaikki tämä alkaa tuntua olennaiselta, tärkeältä ja lopulta aivan välttämättömältä.

Kirjoitan innoissani muistiinpanoja tulevia tekstejä varten. Toisilta kirjailijoilta nappaan avainlauseita, joiden syvämerkitykset sillä hetkellä kirkkaasti ymmärrän. ”Blackbird is a decent animal.” ”Mustarastas on säällinen eläin.”

Kaikkea taidetta täytyy aika ajoin lähestyä tällä tavalla, uuvutettuna, ilman rajoja, ilman järkeä. Muuten taiteella ei ole mitään väliä, se muuttuu triviaaliksi, luiskahtelee käsistä kuin pala hotellin saippuaa eikä sitä kukaan muista.

Intensiivisestä taiteeseen paiskautumisesta selvittyä olo on harras. On niin paljon loistavia romaanin aloituksia! Ja ne kaikki ovat mahdollisia!

Samuli: Kahden ja puolen päivän festivaali siis jätti merkillisen lämpimän ja täyteläisen olon. Aivan kuin olisi saavuttanut jotakin, onnistunut jossakin, mikä ei tietenkään suorituskeskeisen maailman leikkaussalivalaistuksessa ole totta. Ehkä syynä on se tunne, ettei ole yksin. Että millaiselta anakronismilta omat kirjalliset harrastukset ja ammatilliset ponnistukset tuntuvatkaan, ympäri Eurooppaa on samanlaisia kummajaisia kuin mitä itse on. Eikä se ole vähän se.

Hanna: ”On asioita, jotka tietää mutta joita ei tajua ennen kuin ne tapahtuvat” olisi hyvä romaanin aloituslause millä tahansa kielellä, vaikka mehiläiset suussa. Juoniromaanin. Sellaisen, jossa olennaista on aika, ei paikka, ranskalaisen murtuvaenglantisen kustannustoimittajan ontuvan kahtiajaon mukaan.

Kielin esikoiskirjafestivaaliin osallistui minun lisäkseni kaksi muuta kirjailijaa, sveitsiläinen Frédéric Zwicker ja slovenialainen Gašper Kralj, jotka olivat mukana myös Budapestin kirjamessujen esikoiskirjailijapaneelissa viime vuoden huhtikuussa. Pelleilimme, veteraanit, että mepä vain säilymme esikoiskirjailijoina vuodesta toiseen, mepä emme vanhene koskaan. Vitsailun taustalla on tietenkin hampaita vihlova tuska toisen romaanin julkaisemisesta. Tiedämme, että se tapahtuu, mutta emme vielä tajua miten.

Ei kuolleita koiria, ei tuuleen lentäviä tuhatsivuisia käsikirjoituksia. Sekä Frédéricin että Gašperin esikoisromaaneissa kerrottiin dementikkojen ja kuolevien vanhusten hoitojärjestelmistä. Mitä me kerromme toisissa romaaneissamme? Ja mikä olisi hyvä, kaikille kielille helposti kääntyvä romaanin lopetuslause?

Literaturhausin puutarha © Hanna

Kohtaaminen biografisessa sudenkuopassa

Tekijänsä syntymäpäivänä Turo Kuninkaan Välityö-romaanin ihmeneloset osuivat vielä kerran yhteen, kirjan ulkopuolella, dramaturgituttavansa Sailamaijan uuden näytelmän ensi-illan jälkitiloissa. Ryhtyivät jutulle elämästä ja niin edelleen, media-ammattilaiset Joni Suula ja Hagström, oikeustieteen tohtori Pellervo Peippo sekä mellunmäkeläinen barbaari Könönen.

Media-ammattilainen Hagström: Joni, my man!
Media-ammattilainen Suula: Haggis! Tä? Was ist los? Eiks sun pitäs olla Berliinissä?
Hagström: Koti-ikävä iski. Kyy me siis ai välil tää kävästää. Ny osu kutsu hyvää saumaa.
Suula: Joo joo. Katos vaan, sähän oot aika tikissä.
Hagström: No kato Purmose Joni vegaanisalil käyää about päivittäi treenaa Sabine kaa.
Suula: No ilmankos. Mutta kuulehan kuomaseni, istahdapa nyt siihen, niin vaihdetaan riffejä. Mitä siitä nyt on, useempi vuosi kun viimeks nähtiin.
Hagström: Viis kuus ainaki.
Suula: Onks niin kauan? Jeessys.
Oikeustieteen tohtori Pellervo Peippo: Passaakos tähän laskea sfinkterinsä, messieurs?
Hagström: Peppe, god damn! What up?
Peippo: Tulin teatterille ja kahville. Säkö olet Suomessa?
Suula: Aika astuutti havainto.
Hagström: Joo, viikko sit tuli. Tai tultii.
Peippo: Mitäs Sabine? Onks se täällä?
Hagström: Se frendil o Krunikas galleria avajaiset. Pitäs muki jo lähtee piakkoi sinne.
Peippo: Okei. No kerro terveisiä.
Hagström: Juu.
Suula: No, Peppe, peppua penkkiin ja kuppia pöytään.
Peippo: Toki toki toki.
Hagström: Viekö menee half-ass americano?
Peippo: Juu, kuppi kuumaa puolikofeiinitonta.
Hagström: Mä e tajuu to su kahvidiilii.
Peippo: No –
Suula: Älä suotta selitä. Perusteet on kuultu.
Mellunmäkeläinen barbaari Könönen: Mitäs fakinnaamat?
Hagström: Jumalauta Könöne.
Peippo: In the flesh.
Suula: Tästähän nyt varsinainen get-together tuli.
Hagström: Getto-gether.
Könönen: Tehkääs äijät tilaa.
Peippo: Ja näköjään lonkkua ja kahvia sekakäytät edelleen.
Könönen: Tä. Mitä muutakaan.
Peippo: No niin niin.
Suula: Kaunotaiteiden konossööri Könönen.
Peippo: Joo, mies lienee nykyään esteettisesti herkistyneessä tilassa.
Könönen: Tuli kutsu ja viis drinkkilippua postissa.
Hagström: No? Mitä pojat mitä pojat?
Peippo: Same old, same old.
Suula: Joo, ei tässä isompia.
Könönen: Juu ei.
Hagström: Jaa. No. Nii.
Peippo: Jep.
Suula: Joo-o.
Hagström: Sellast.
Peippo: No, mitä mieltä?
Könönen: Mistä?
Peippo: No Sailamaijan näytelmästä. ”Kohtaaminen/Kohtaamisia/Kohtalo.”
Hagström: Mä e oikee tiä. Toi loppu o joteki –
Peippo: Bisarri?
Hagström: Mä sanosi enemmäki et Pulttibois.
Suula: Multa se meni ehkä vähän ohi.
Peippo: Jaa.
Hagström: Hiffasit sä ite muka se joteki muute?
Peippo: No mulla on prosessointi vielä vähän kesken.
Könönen: Mun mielestä se oli ihan selvää pässinlihaa koko näytelmä. Loppu varsinki.
Peippo: Lisää lonkkua?
Könönen: HÄH HÄH HÄH.
Hagström: Ootste muka sitä mielt e toi os joteki sit vaikee ta jotai?
Suula: Ei kai se nyt.
Peippo: Määrittele vaikea.
Hagström: Gertrude Steini Ida.
Könönen: Joo, mäkään en tajunnu siitä Iitasta vittujakaan ekalla kerralla. HJÄH HJÄH HJÄH HJÄH.
Peippo: No ei toi näytelmä nyt vaikea ole. Mutta ehkä –
Hagström: Sekava?
Suula: Limbo?
Könönen: Perseestä?
Peippo: Niin. En mä oikein tiedä.
Hagström: Ja mikä toi alaotsikkoki oikee o? ”Kubistine trilleri.” Say whaaat?
Könönen: HYÖH HYÖH HYÖH ei saatana KJÄHHÄH HÄH.
Suula: Vähän snadimpaa volaa, täällä on kuitenkin tuttuja läsnä. Mutta täytyy kyllä sanoa, että se ”kubistinen trilleri” on vähän siinä ja siinä.
Hagström: Nii et ”ei tää o mikää epämuodostunu kalkkuna ku tää o abstrakti piissi, etste tajuu hä”.
Peippo: Niin. Tai ehkä se on modaalista jazzia.
Könönen: Että oikeen jatsia on sitte.
Peippo: Ei jatsia, vaan –
Suula: Jazz, motherfucker.
Hagström: Mä e oikee hahmottanu ees et mikä to aihe niiku o.
Peippo: Ei aiheella ole merkitystä.
Hagström: A ei vai? Mä ku luuli et ihmisii kiinnostaa sellaset asiat ku esmes aiheet.
Könönen: Mitäs juoni?
Hagström: Aihe o tärkeepi.
Peippo: No ei se aihe nyt niin olennainen ole.
Hagström: Vaa – ?
Suula: Käsittelytapa. Esillepano. Havainto. Kieli ja kulma. Mitä näitä nyt on.
Peippo: Teema.
Hagström: A sä erotat aihee ja teema? Oke.
Suula: Teemako on pääasia? Mun mielestä ei todellakaan oo. Teemoja voi olla kuitenkin monta, ja aiheita kans. Se on vaan materiaalia.
Peippo: Niin, sidosmateriaalia. Joka pitää sen jutun kasassa. Kyllä teema on aika keskeinen. Tai teemat, ihan miten vaan.
Hagström: Tie sit mikä Sailamaijal o pääasia. Ei ainakaa henkilöt.
Suula: Näyttämökuva?
Könönen: Ittestäänhän se niitä näytelmiä tekee. Kubistinen koko muija.
Suula: Aika tekijäkeskeistä, Könönen.
Peippo: Könönen elää biografisen harhan vallassa.
Suula: Mos def.
Hagström: Jäljittää tekijä intentioo. Tekijäkö o Könöne pääasia?
Peippo: Eikö Könönen tiedä, että tekijä on kuollut? Tapettiin jo 60-luvulla.
Hagström: Eläköö yleisö.
Suula: Vai kuluttaja?
Hagström: Va kriitikko?
Peippo: Barthes haki ehkä sanaa ”tutkija”.
Suula: Eiks se puhunut lähinnä tekstistä?
Peippo: Ihan samalla tavalla kuin pappi puhuu sanasta.
Hagström: Word. Mut ei to Sailamaija juttu ky mitää Arthur Millerii o.
Suula: Miller onkin realisti eikä ”kubisti”. Milleristä on muuten HBO:lla aika hyvä dokkari. Tykkäsin etenkin siitä, kun Mr. Miller Time yritti uran loppuvaiheessa pitää patriarkaattia yllä perheen edessä, kun kritiikistä tuli kuraa niskaan. Setäpapalla leuka väpätti.
Peippo: Mä kyllä pidin sitä Millerin pappavaihetta vaan hellyttävänä. Mutta mun mielestä se dokumentti Garry Shandlingista oli kiinnostavampi. Ei ole kovin monta tollaista, missä kohteena on mies ja lähestytään epävarmuuden ja itse-epäilyn vinkkelistä.
Suula: Onks ne Shandlingin sarjat muuten HBO:lla?
Peippo: Ei ainakaan mun tietääkseni. Se oli muuten Apatow’n ohjaama se Shandling.
Suula: Täytyykin tsekata. Mites se Kareem, onks nähty?
Peippo: Ai niin, se pitikin ottaa listalle. Showtime era. Kareem ja Magic.
Suula: Joo, ja Pat Rileyn geelit ja Armanin puvut. Se on hyvä. Ja sit kun se André the Giant tulee, niin se pitää ehdottomasti kans ottaa haltuun.
Peippo: Hulk bodyslämmää Andrén!
Suula: Mania kolmonen!
Peippo ja Suula: Pontiac Silverdome maaliskuussa ’87!
Hagström: Mul o Netflix.
Peippo: Siellä on ihan ok dokumentti Joan Didionista. Ja Gore Vidal versus William F. Buckley, Best of Enemies.
Suula: Mites se HBO:n Susan Sontag? Sehän oli kans ok.
Peippo: Joo, ja Larry Kramer. Mä hankin heti Faggotsin sen jälkeen.
Suula: Ai sä et oo lukenut sitä aiemmin?
Könönen: Susan sontaa. HÄH HÄH HÄH.
Suula: No, mitäs Könönen? Viikingit, Sons of Anarchy, Pako, Game of Larppaus, Britannia?
Hagström: Tuunaa mu rassi, Tatskaa mu muija, Ajele mul sivukalju?
Suula: Tatskahäiden metsästäjät.
Hagström: Tatskasota.
Suula: Carpe diemit ohimoon.
Hagström: Toisee ohimoo Memento mori!
Suula: Up Yours, Motherfuckers otsaan, mutta sanskriitiks!
Könönen: Haaaistakaa ny vittu saatana. Sitä paitsi Sons of Anarchy loppu jo ajat sitte.
Peippo: Niin. Siinäs kuulitte. Tulkaas pojat nykypäivään sieltä.
Suula: Eiks sitä Pakoa kuitenkin tehdä vielä?
Könönen: Siihen tuli joo uusia jaksoja.
Hagström: Ja eks Kaksneloneki jatkunu?
Könönen: Ihan paska. Ei ollu Kiifferiä.
Suula: Se on muuten aika epä-pro jätkä.
Könönen: Mistäs sä sen tiät?
Suula: Luin jostain.
Könönen: No surkee oli uus 24 kuitenki. Ja uus MacGyver myös.
Peippo: MacGruber.
Suula: KFBR392!
Könönen: Tä.
Suula: Ei mitään.
Peippo: Paitsi KFBR392!
Könönen: Tää on joku insaidjuttu.
Suula: Eikä ole.
Peippo: Ei niin. Se on –
Suula ja Peippo: KFBR392!
Suula: Saa nähdä tuleeko MacGruber kakkonen.
Peippo: Toivottavasti. Ja jos tulee, onkohan siinä –
Suula ja Peippo: KFBR392!
Hagström: Star Trekisthä tuli kans taas uus sarja. Ja uus Veeki o kai suunnitteil.
Suula: Jaa V? Siis se invaasioscifi 80-luvulta?
Könönen: Se oli kova, Vee.
Hagström: Se just. Uut pukkaa.
Suula: Eiks se tehty jo uusiks? Eihän siitä nyt oo kun muutama vuosi.
Hagström: Joo, mut ny mennää taas. Sama äijä ku teki se eka Vee.
Suula: Ai jaa. No niin. Hieno homma.
Hagström: Siihä o se kirja pohjal. Se mikä se ny o – ?
Peippo: Sinclair Lewisin It Can’t Happen Here.
Hagström: Sekö niminen se o?
Peippo: Jep.
Suula: Jaa V perustuu kirjaan?
Peippo: Joo, joskus 30-luvulla kirjoitettu.
Könönen: Tä.
Peippo: Joo, siinä sarjassa vaan vaihdettiin fasistit humanoidiliskoihin.
Suula: Eli kevyellä maskilla mentiin.
Hagström: Joo, budjetis säästettii ku ei tarvinnu soittaa Joe Blascol et tuu meikkaa nää vitu natsit piiloo.
Suula: Hetkinen, Sinclair Lewis? Eiks se oo joku tyyliin nobelisti? Vai sekotanko mä nyt?
Peippo: Et sekoita. Nobel tuli, mutta lähinnä muilla meriiteillä. Ja myös Pulitzer. Josta se kieltäytyi, kun se oli kai nokkiintunut jostain aiemman teoksensa vastaanotosta.
Suula: Okei. ”Te ette arvostaneet minua silloin, joten – FUCK YOU, PULITZER!”
Hagström: Toi o just nii tota! VÄÄRIYMMÄRRETY TAITEILIJA TRAGEDIA! BY-HYY!
Suula: Niisk. Single tear. Ja keskari.
Hagström: Esirippu, aplodit.
Suula: Eiks toi oo sen Birdman-leffan juoni?
Hagström: O. Rumpali vaa taustal rullailee.
Suula: ”When in doubt – roll”, sanoi Brufordin Billikin aikanaan.
Hagström: Nuff said.
Suula: Jaa V perustuu sen Lewisin kirjaan?
Peippo: Juu. Nobel-kaliiperin tv-sarja.
Suula: Oliskohan lähtenyt Lewisin telkkari ikkunasta, jos palkittu auteur olis nähnyt teoksensa modernin sovituksen?
Hagström: Telkkari levis.
Könönen: Kyllä äijän kun äijän pitää kestää omat duuninsa. Ei sitä tartte sen jälkeen ruveta uliseen enää yhtään mitään, kun hommat on tehty. Vaikka joku kuinka kävis kusemassa päälle.
Hagström ja Suula: Word.
Peippo: Microsoft Word.
Suula: Hyh hyh.
Peippo: No ei se LibreOfficekaan parempi ole.
Suula: Libre meni kyllä reisille sen nelosversion jälkeen. Bugi bugi bugi.
Hagström: ”Mmm boogie.” John Lee Hooker.
Könönen: Paska näytelmä, ja ei tota viinaakaan oo varattu tarpeeks.
Peippo: No ei se nyt paska ole.
Könönen: No pitäskö sitä ruveta sitte tonkiin ja ”tulkitseen”.
Hagström: Könösel pitää ol rautalankaa.
Suula: Väännetään Shadowsia.
Peippo: Älkää nyt lyökö miestä, joka haluaa keskustella mieluummin näyttämötaiteesta kuin televisiosta.
Könönen: Ei mua kiinnosta mikään tekotaide. Saatana kun ne rupes vaan mesoon siellä lavalla vähän väliä. Teki mieli huutaa, että turvat tukkoon kun täällä yritetään nukkua.
Suula: Mä kuuntelinkin, että ihan kun joku kuorsais.
Hagström: Eks se sit ollukaa se musa?
Suula: Tarkoititko ”äänimaisema”?
Hagström: Jos nukahtaa kubistises teatteris, nii pitääks sit tulkita niit omii unii?
Könönen: Mä tulkitsen, että tolta tiskiltä loppuu lonkut ihan kohta.
Peippo: No hae nyt kun sen takia tulitkin.
Könönen: Onks sulla jotain alkuperästä pitkää juomaa vastaan tä?
Suula: Mitä jos ei tykkää niistä unistakaan? ”Unenlaatu on ollut huonoa.”
Peippo: Sitten on näytelmässä vikaa.
Hagström: Mu mielest o iha ok vetää pikku tirsat, jos ei vaa jaksa. E täs maailmas kerta kaikkiaa ehi kuitekaa ottaa kaikkee haltuu. Jos mitää. Iha liia paljo tekemist muuteki. Ja sit ku omaksuu jotai, nii omaksuu nii ku omaksuu. Sii omas elämässää, kaike se keskel ku mikä o just menos. Ja sit muodostaa mielipitee. Ja mu mielipide o et toi Sailamaija näytelmä o Pulttiboisii.
Suula: Koko näytelmä?
Hagström: Se o mu mielipide.
Otsakkaalla tavalla isopäinen suomalainen mies viereisestä pöydästä: Anteeksi, kun keskeytän.
Suula: Ei se mitään.
Isopää: Täällä puhutaan mielipiteistä.
Peippo: Pitää paikkansa.
Isopää: Dirty Harry sanoi aikanaan, että mielipiteet ovat kuin persereikiä.
Suula: ”Kaikilla on sellainen.” Joo, mä muistan ton.
Peippo: Niin mäkin.
Isopää: Ei mulla muuta.
Hagström: Tulit vaa sanoo ruma sana mei pöytää.
Suula: Sä näytät jotenkin tutulta. Ollaanks me tavattu jossain?
Isopää: En ihan äkkipäätään muista, mutta katoin kyllä, että näytät kanssa tutulta.
Suula: Mä oon Joni.
Isopää: Ilkka, terve. Jos herroille sopii, niin kahvin ja pullan viimeisteltyäni nyt poistun enkä häiritse teitä enempää.
Suula: Ei mitään häiriötä. Illanjatkoa.
Isopää: Kuin myös.
Hagström: Eks toi ollu se joka o sii jossai Hotakaise jutus? Se näyttelijä.
Suula: Ei. Tai emmä tiedä. Ei kai. Se on tuttu jostain muualta. En osaa sanoo että mistä. Mä en enää nytkään muista, miltä tai keneltä toi näytti.
Peippo: Okei. Back to business. Mielipiteet on mielipiteitä. Mutta mitenkäs ne tulkinnat? En muista oliko Dirty Harry, mutta joku on sanonut, että mielipiteet on kaikki yhtä arvokkaita, mutta tulkinnoista tarvitsee hyväksyä vain kahdenlaiset: oikeat ja luovat.
Könönen: ZZZ ZZZ ZZZ, paskaa, ZZZ ZZZ ZZZ, paskaa.
Peippo: No sanotaan sitten että kekseliäät. Tai yllätykselliset.
Hagström: Ettei kuiteki ny vaa tarkotettas et ”oikeet”. Tai ”miellyttävät”. Sielt se intentiopeikko taas ny kurkkii takavasemmalt. Kukas ny o tekijäkeskeine, nii?
Könönen: Ei jumalauta. Naamat kii ja sumpit ja oogeet kaikille. Haggis maksaa. Mä säästän mun lippuja vielä.
Hagström: No lähetää tiskil. Könöne lähtee kantoavuks. Tuliks kaikil?
Suula: Juu.
Peippo: No tämän kerran.
Hagström: Lukitaa siis lonkku ja kahvi kertaa neljä. Ja yks kahvi hääf-äässinä.
Peippo: ”Sä muistit.” Snif. Väpäti väpäti väpäti.
Hagström: Könöne, väärä suunta. Tiski o tääl.
Könönen: Mä käyn vessassa sillä aikaa kun sä jonotat.
Peippo: Ja sinne he menevät.
Suula: Jep. Perävaunu ja perävaunu.
Peippo: Mitäs sulle muuten?
Suula: Ei tässä mitään. Mitäs itelles?
Peippo: Ihan ok.
Suula: Helpottaako jo?
Peippo: Joo. Kai se tästä.
Suula: Niin.
Peippo: Entäs sulla?
Suula: No joo.

—

Turo Kuningas

Kirjamessuhuumaa maailmalla

Pari viikkoa ennen kirjamessuja sähköposti ilmoittaa tunnin välein saaneensa tarpeeksi: viestejä ja varsinkin liitteitä on aivan liikaa. Päivässä tulee kymmeniä käsikirjoituksia, joista jokainen on tämän vuoden paras esikoinen/jännäri/tuleva klassikko/arvostelumenestys/mitä vain haluat. Scoutit lähettävät listoja ”kuumista kirjoista”, jotka täytyy välttämättä lukea. Kun sähköposti jumiutuu kokonaan, on aika nousta lentokoneeseen ja lähteä messuille.

Suurimmat kirjamessut ovat Frankfurtin kirjamessut syksyllä ja Lontoon kirjamessut keväällä. Ne ovat kuin himolukijan karkkikauppa: paikalla on valtava joukko kustantajia eri puolilta maailmaa, ja messuhallit täyttyvät kirjailijoista, kirjoista intohimoisesti puhuvista ihmisistä ja kaikenlaisista kirjoista. Minä en ehkä tunne Japanin toiseksi pienimmästä kustantamosta ketään (vielä), mutta se ei haittaa – täällä olemme kaikki osa suurta, kansainvälistä kirjaperhettä.

Messupäivät koostuvat 30 minuutin hektisistä tapaamisista kirjallisuusagentuurien ja kustantajien kanssa. Tapaamiset ovat yleensä hieman syrjemmällä olevassa IRC:ssä (International Rights Centre), jossa agentuurien pöytiä on vieri vieressä suuressa hallissa. Välillä pöydän takaa löytyy aloitteleva kirjallisuusagentti, joka jännittyneenä käy koko kataloginsa läpi sivu sivulta. Yleensä vastaan osuu jo ennestään tuttu naama, joka tietää minkälaisesta kirjasta voisin olla kiinnostunut ja minkälaiset kirjat ylipäänsä menestyvät Suomen markkinoilla.

”Entäs tällainen uudelleen kirjoitettu klassikko, Sota ja Rauha sijoitettuna 1980-luvulle? Lontooseen? Punk-sceneen? Eikö?! Tämän romaanin oikeudet on myyty jo Brasiliaankin.”

Kirjamessujen huumassa menee oudommatkin kirjat: jonain vuonna tuntuu, että tarjolla ei ole muuta kuin vampyyrejä, toisena eroottisista, niistä uusista-mutta-vielä-paremmista-50-shades-of-grey-kirjoista ei tahdo millään päästä eroon. Joskus joku oikeuksien myyjä on niin hyvä työssään, että innostavan tapaamisen jälkeen huomaa pyytäneensä tohkeissaan lukuun kymmenen eri kirjaa, jotka kuulostivat tapaamisessa aivan mahtavilta. Kotiin päästyä huomaa langenneensa kirjamessuhypetykseen: kirjoista viisi on ihan väärää genreä, kaksi tuhatsivuista sukukronikkaa 1600-luvulta, yksi (todella) kokeileva pienoisromaani avaruudessa asuvasta koirasta ja kaksi niistä iänikuista vampyyri-/noitakirjaa. Kirjamessuhuumassa taipuu moneksi.

Jonain vuonna markkinoita hallitsee muutama isompi messukirja, joista puhuvat kaikki. Usein näiden kirjojen oikeuksista joutuu maksamaan ihan liikaa; messujen aikaan hintoihin voi helposti sujahtaa aika tuntuvakin messulisä. Mutta toisaalta ostokset voi ainakin tehdä näyttävästi: samppanjakorkin poksahdus neuvottelupöydän ääressä herättää kaikkien muidenkin huomion.

Yhteen messupäivään voi mahtua viisitoistakin tapaamista, ja niiden jälkeen on vielä usein cocktailtilaisuuksia ja illallisia, kenties jonkun kirjailijan kansainvälisistä kustantajista koostuvassa seurueessa tai muuten vain tuttujen kanssa. Messujen jälkeen luettavaa on pienen kirjaston verran, jalat rakoilla ja ääni poissa, mutta seuraavista messuista puhutaan jo. Joku on joskus kuvaillut kirjamessuja suurimmaksi introverttien kohtauspaikaksi. Messujen jälkeen tarvitsisi viikon loman ihan vain lukemiseen ja hiljaa olemiseen.

Parasta on kuitenkin, että kaikki messuilla intoilevat kirjoista: yhtä lailla kokeilevasta esikoisromaanista kuin tunnetun dekkarisarjan 15. osasta, pehmeäkantisesta lasten kuvakirjasta tai uudesta gonegirlistä. Pääosassa on aina tarina, sanat ja niiden jakaminen.

Leena Balme
suomennetun kaunokirjallisuuden kustannuspäällikkö

Taustalla soi Schumannin laulusarja

Luen ammatikseni, ammattimaisesti ja on välttämätöntä, että siirrän itseni sivuun arvioidessani lukemaani. Koska enhän minä itselleni lue. Luen kustannettavaksi tarjottuja ulkomaisia käsikirjoituksia ja joskus harvoin valmiita kirjojakin. Yhtä lailla tärkeää minun on seurata myös alun perin suomen kielellä kirjoitettua kirjallisuutta.

Kun jokin sitten ylittää suoja-aidat ja kolahtaa paatuneeseen lukijaan se on kuin yllätyslahja! Tällaisen lahjan sain Maritta Lintuselta, jolle kiitos Stellasta!

Henkilökohtaiset muistot ja yksityiskohdat sekoittuivat mystisellä tavalla toisen ihmisen mielikuvituksen luomaan taideteokseen. Jo romaanin ​alussa astuin kauan sitten kuolleen isoäitini huoneisiin. Katajanokalla, Kauppiaankadulla mummin keittiö oli juuri tuollainen. Palvelijanhuone keittiön kyljessä oli niin tuttu. Illalliset ruokasalin pitkän barokkipöydän ääressä – juuri noin. Mummini Sylvi ja Stellan Sylvi Indrenius olivat ihan varmasti tuttuja 1930-luvun Helsingissä. Tiedän, että minun mummini tunsi siihen aikaan kaikki!

Omat Goldberg-muunnelmani jäivät vahingossa miehelleni, kun erosimme. Periaatteessa minä otin kirjat ja miehelle jäi levyt, mutta jonkin harvan oman levyni olisin halunnut pitää, Goldberg-muunnelmat oli yksi niistä.

Se miten Maritta Lintunen piirtää yksityiskohtia, on riemastuttavaa (”ikivanha Spectrum-kirjasarja” – huh, minä tulin kesätöihin WSOY:lle sen artikkeleita aakkostamaan, se oli​ aikaa ennen tietokoneita). Vanhin tyttäreni syntyi 1983, vuotta ennen Juria, romaanin lääkäriä, joka yrittää ottaa selvää varhaislapsuudestaan.

Otin Lintusen kirjan niin todesta, että olin varma, että olen törmännyt henkilöihinkin jossain. Minusta ei ollut mitään kummallista siinä, että kirjailija kertoi halunneensa penkoa arkistotietoja Sylvi Indreniuksesta – oman mielikuvituksensa tuotteesta.

Stellan eri aikatasoilla liikkuva tarina on hyvin rakennettu, yksityiskohdat tukevat kokonaisuutta, joka pysyy hallittuna tarinan edetessä. Kiinnostava on Stellan perusasetelma, se ikuinen kysymys siitä kuinka paljon itse vaikutamme valintoihimme ja kuinka paljon ne ovat ulkoapäin ohjattuja, myös se kuinka paljon elämässä on sattuman kauppaa.

Joku kriitikko väitti, että Stella pönkittää taiteilijamyyttiä. Minusta ei – minä ajattelin niin, että tässä nyt sattuu olemaan kyse taiteilijoista, mutta yhtä hyvin saattaisi olla kyse mistä muusta tahansa lahjakkuudesta, sen kehittämisestä tai kehittämättä jättämisestä. Ja vallasta, jonka toiset ihmiset ottavat toisten yli.

Jännitettä luo tehokkaasti nuoren Jurin yritys saada selvyyttä omasta varhaislapsuudestaan. Katkeruus taas on asia joka yhdistää Sylviä ja Liisaa – romaanin nuorta ja vanhaa naista – katkeruus elämää ja sen epäoikeudenmukaisuutta kohtaan. He ovat avuttomia katkeruutensa edessä, ja se johtaa vallan väärinkäyttöön. ​Kaikki me tunnemme tällaisia ihmisiä.

Suomi on tuhansien amatöörikuorojen maa. Maritta Lintusen Stella kirjaa mielenkiintoisesti myös laulamisen tekniikkaa. Voi lukekaa, kuoroystäväni!

Satu Harlahti
Suomennetun kaunokirjallisuuden toimituspäällikkö

Suomalaista suomentamassa

Suomensin Kevin Frazierin ja Arto Halosen yhdessä laatiman romaanin The Guardian Angel – Suojelusenkeli. Useimmista kääntämistäni kirjoista poiketen se herätti työstövaiheessa aivan tietynlaista, mielestäni perusteltua levottomuutta.

Halosen äidinkieli on nimittäin suomi. Toisin kuin ylivoimainen valtaosa kirjailijoista, joiden tuotantoa olen suomentanut, hän kykenee siis lukemaan lopputuloksen. Käännöstyön edetessä mietin monta kertaa, etten oikeastaan voi olla varma, pystynkö tavoittamaan tekijän mielestä oikeanlaisen tyylin – minun on vain luotettava siihen mitä teen.

Kääntäjän levottomuus, jota koin, ei liittynyt huoleen, että tekisin yksiselitteisiä virheitä (joita tosin kirjoihin useimmiten lipsahtaa ja jää, vaikka asianosaiset kirjoittajasta kääntäjään, kustannustoimittajaan ja oikolukijaan ovat miten tarkkana). Minua painoi kysymys, puhuisiko lopputulos sellaista suomea, jonka Halonen tunnistaisi omakseen.

Otetaan mahdollisimman yksinkertainen esimerkki. Jos vaikkapa henkilö tai tapahtuma on englanniksi pleasant, suomeksi se voi olla muun muassa miellyttävä tai mukava. Valtaosa tarinoiden tilanteista ja jopa yksittäisistä sanoista voidaan välittää toiselle kielelle vähintään kahdella ja yleensä vielä useammalla tavalla.

Ei oikeastaan ole mahdollista, että valintani olisivat joka kerta juuri ne, joihin myös Halonen päätyisi, mikäli hän työstäisi tekstiään suomeksi, joten tästä en kantanut huolta. Mutta huomasin monta kertaa kysyväni, mahtoiko lopputuloksen kokonaistyyli, perushenki, poiketa ratkaisevasti siitä, mitä Halosella oli mielessään.

Amerikkalaiskirjailija Gene Wolfe on kiteyttänyt tämän problematiikan mielestäni parhaiten hienolla kehäpäätelmänomaisella argumentillaan. Hänen mukaansa kirjaan tulee valita sanoja, jotka johdonmukaisesti sopivat sen tyyliin – samanaikaisesti kun on niin, että kirjan tyyli määrittyy nimenomaan ja pelkästään siihen valittujen sanojen pohjalta.

Juuri tämä oli mielessäni. Oli täysin mahdollista, että vaikka käännöksestä ei voisi osoittaa suoranaisia kömmähdyksiä tai virheitä, kokonaisuus voisi silti olla vääränlainen. Enkä pitänyt ajatuksesta. Suomi on pieni kieli, joten kääntäjänä asettuu vain harvoin alttiiksi tekijän teilaukselle, mutta tällä kertaa se oli realistisesti mahdollista.

Olin törmännyt tunteeseen kahdesti aiemmin. Olen kääntänyt Alexander Stubbin kolumneja parin valikoiman verran, ja etenkin ensimmäisellä kerralla tunsin levottomuutta, hän kun oli tuolloin yksi maamme suurimmista vallankäyttäjistä. Ensimmäisestä hankkeesta tullut palaute kuitenkin helpotti toisen tekemistä merkittävästi.

Halosellakin oli lopulta aika vähän huomautettavaa: hän tarttui oikeastaan vain muutamaan hypnoosia ja hengellisyyttä koskevaan käsitteeseen, joiden tahtoi tulevan kirjaan juuri haluamassaan muodossa. Tämä sopi minulle mainiosti.

Kotimainen kirjallisuutemme näyttää olevan tässäkin mielessä muutoksen tilassa. Sain nimittäin juuri valmiiksi Hannu Rajaniemen uusimman romaanin käännöksen. Myös hänen äidinkielensä on suomi, mutta hän on kirjoittanut koko kaunokirjallisen tuotantonsa englanniksi. Lähetin suomennoksen äskettäin hänen katsottavakseen. Vaikka seitsemisenkymmentä suomennettua kirjaa on tuonut sekä kokemusta että itseluottamusta, huomaan silti miettiväni kysymyksiä sanavalinnoista, oikean tyylin tavoittamisesta ja siitä, millä tavoin Rajaniemen ja minun suomet eroavat toisistaan.

Tero Valkonen